11 October 2007 0 Comments

Kolmen taputuksen väärti

Ikääntyvien yliopiston luento meni ihan hyvin. Ei passaa brassailla liikaa, kun voi joutua itsekehustaan tilille, sillä luento äänitettiin ja se ilmestyy kai muutaman viikon päästä netissä.

Täytyy sanoa, että tänään minulla oli elämäni haasteellisin yleisö. Keski-ikä oli äkkiä arvioiden siinä 70-75 ikävuoden tienoilla. Herrat olivat pukeutuneet pukuun ja leidit vähintään yhtä tyylikkäästi. Yleisöä oli paikalla reilusti yli sata. Melkein joka tuolissa istui joku, eikä yliopiston massakursseilta tuttua yleisökatoa kesken luennon ollut havaittavissa. Tuntui, että kaikki katsoivat minua lähes haastavasti luennon alussa. Nämä henkilöt olivat selvästi tulleet oppimaan uutta. Heillä oli suuri halu kuulla, mitä tutkimuksen kaupallistaminen on ja myös oma mielipiteensä asiasta.

En ollut älynnyt, että ikääntyvien yliopiston yhteyshenkilöni oli hänkin samaa ikäluokkaa oleva täydellinen herrasmies. Minua ei varmasti koskaan ole teititelty, mutta nyt teitittelivät kaikki. Radio Kantin nuorimieskin teititteli. Ainoa, joka ehkä taisi lipsauttaa sinuttelun puolelle, oli koulutus- ja kehittämiskeskuksen edustaja.

Yhteyshenkilöni oli lukenut eilisen päivän lehden hyvin ja heti esittelyssään korosti, ettei koko vuoden apurahoja myönnetä ilman tieteellistä näyttöä. Sain hurjat taputukset jo luennon alussa ja olin varmasti tulipunainen, kun nousin kiittelemään.

Minulle ilmoitettiin ihan takuulla, että luentoni aihe on tutkijankammiosta apteekin hyllylle, mutta ohjelmalehtiseen ja kaikkiin muihin ilmoituksiin apteekki oli yleistetty kaupaksi. Pahoittelin luentoni alussa sekaannusta, mutta sanoin, että virhe johtuu ehkä omasta innokkuudestani omaa tutkimusaihettani kohtaan. Yleisö tuntui hyväksyvän selityksen.

Vähän ääni jumitti flunssan takia. Ilkan antama härveli toimi tosi hyvin. En käynyt kertaakaan tietokoneen luona vaan seisoskelin sivummalla ja vaihdoin slidet Ilkan härvelillä. Pitää ostaa sellainen itsellekin.

Luento eteni melkoisen sujuvasti, vaikka minulla ei ollut minkäänlaisia muistiinpanoja. Sitä näköjään kuitenkin muistaa melko hyvin sen, mitä aikoi sanoa. Ainoastaan takkuilin menetelmä- ja tuotepatenttien kanssa. Ajatus karkasi kesken kaiken siihen, kun selitin Ilkalle, miten Suomessa on tuettu geneeristen lääkkeiden kehitystä. Mietin, miten osasin sen silloin kertoa yksinkertaisesti ja siksi aloin sotkea sanoissani. Kukaan ei varmaankaan ymmärtänyt sitä sotkua, mutta toisaalta ei siitä kysyttykään mitään lopun puheenvuoroissa.

Jatkossa on pakko miettiä luentojen loppumetrejä. Alun ja keskivaiheen hyvä eteneminen karahtaa kiville, jos lopussa sotkee asioita. Toisaalta nyt lopetin alustukseni ilmeisen hyvin. Nostin lopussa esiin pari seikkaa, joista keskustellaan juuri tällä hetkellä.

Eräs naiskuulija esitti kipakan kommenttinsa, miten ahtaalle hänen mielestään yliopiston opettajat ajetaan, kun heille asetetaan vaatimus hankkia rahoitusta ja kaupallistaa tutkimusta. Näinhän se on ja olin siihen viitannut esityksessäni. Kuulija käytti pitkähkön puheenvuoron mielipiteensä ilmaisuun. Hän oli välillä todella kiukkuinen, mutta onneksi sanoi, ettei kiukulla ole mitään tekemistä minun ja minun tutkimukseni kanssa. Luentoni oli kuitenkin nostanut hänessä esiin syvän huolen.

Vastauksessani muistutin, että aktiivinen tutkimustyö ja yrityskenttään tutustuminen hyödyttää myös opiskelijoita, jotka saavat luennoilla uusinta tietoa tieteenalaltaan. Seuraava ilmeisen aktiivinen kommentaattori tarttui tähän ja sanoi, että hänen mielestään täytyy ensin oppia tieteen perustiedot, jonka varaan uusi oppi voi myöhemmin rakentua. En kiellä, etteikö näin olisi.

Myös tämä mies piti pitkän puheenvuoron, jonka aikana hän esitti monta kysymystä ja kommenttia. Hölmö minä, kun en ollut ottanut pientä kynää ja paperia mukaan. Unohdin täysin, mitä kaikkia asioita hän kysyi, mutta onneksi puheenjohtaja palautteli mieleeni muutamia asioita.

Suurin tämän kommentaattorin huolenaihe oli se, teettävätkö amerikkalaiset lääkeyritykset kliiniset kokeensa Suomessa, jossa korvausvaatimukset eivät ole hurjia, jos joku menee pieleen. Toivoin, ettei tilanne olisi ihan näin paha, mutta myönsin, että asiassa on jotain perääkin. Toisaalta muistutin, että lääketutkimuksen teettäminen Suomessa tuo maahamme myös veromarkkoja tutkimuksiin osallistuvien lääkärien ja hoitajien työpanoksen muodossa.

Toinen huoli miehellä oli tieteen agenteista, jotka pyrkivät hyötymistarkoituksessa selvittämään, millaista tutkimusta yliopistoissa tehdään. Myös tähän kerroin, ettei tilanne ehkä ole vielä aivan näin paha, mutta totesin, että akateemisessa yhteisöissä vallitsee mustasukkaisuus omista tuloksista. Kun kilpaillaan julkaisuilla, halutaan selvittää etukäteen, jos muualla tehdään vastaavan tyyppistä tutkimusta.

Julkaisuista sama kysyjä kommentoi, ettei akateemista pätevyyttä voi mitata julkaisujen määrällä, sillä osa julkaisuista on vähemmän arvokkaita kuin toiset. Näin onkin, mutta yliopistoilla on keinot arvottaa julkaisut. Olin viitannut kauppatieteelliseen tutkimukseen, jossa selvitettiin, ettei aktiivínen yritysyhteistyö vaikuta negatiivisesti tehtyjen julkaisujen määrään. Nyt jatkoin, että samassa tutkimuksessa ilmeni, että aktiiviset yritysyhteistyön tekijät itse asiassa  julkaisevat muita tutkijoita enemmän myös arvostetuimmissa ja usein teoreettisissa julkaisuissa.

Vielä ainakin yksi kuulija halusi tietää, onko tosiaan niin, että lääkkeen myyntilupa täytyy hakea kaikkiin maihin erikseen. Näin on, mutta selvensin, ettei tilanne johdu siitä, ettei eurooppalainen lainsäädäntö tältä osin olisi yhtenäinen. Sen sijaan lääkkeen korvattavuuskäytännöt ovat maakohtaisia. Sama kuulija halusi tietää, pitääkö kaikille johdannaislääkkeille tehdä uudet kliiniset tutkimukset vai voidaanko joissakin kehitysvaiheissa oikaista.

Vastauksessani viittasin geneeristen lääkkeiden markkinoille tuloon. Kun kaikkia tutkimusvaiheita ei tarvitse läpikäydä, kehitystyö nopeutuu merkittävästi.  Myös hinta tietenkin laskeen.

Loppupuheenvuorossaan Magnusson, yhteyshenkilöni, kiitteli vuolaasti esitystäni. Hän sanoi, että on todella harvinaista, että tutkija puhuu kieltä, jossa ei ole yhtään tuntematonta tieteellistä käsitettä. Hän myös kiitteli esitykseni johdonmukaisuutta ja sitä, että vastasin esitettyihin kysymyksiin rauhallisesti ja täsmällisesti. Magnusson toivotti kovasti onnea tutkimustyöhöni. Sain tilaisuuden päätteeksi vielä kolmannet taputukset. Ensimmäiset apurahan johdosta, toiset luennon päättyessä ja vielä nämä kolmannet tuomaan onnea tutkimukselleni.

Vielä muiden lähdettyä Magnusson tuli kädestä pitäen kiittelemään. Hän väitti, että minusta välittyi sama tieteen tekemisen palo, josta olin luentoni aikana puhunut. Hän sanoi puhuvansa kokemuksen äänellä sekä esiintyjänä että esitysten tilaajana. Hän väitti, että vain harvoin tutkijat pystyvät jäsentämään oman tutkimusintressinsä yhtä selkeästi. Olin varmasti taas ihan punainen ja varsinkin kun Radio Kantin äänittäjä ja KKK:n tyyppi olivat siinä vieressä kuuntelemassa.

Ei se luento ihan noin hyvin mennyt. Ääni värisi enkä saanut luentoon samaa lentoa kuin esimerkiksi Jyväskylän konferenssiesityksessä tai viime syksyn markkinoinnin ja kv. liiketoiminnnan kurssilla. Nuha verotti äänensävyjä, joita yritän aktiivisesti hyödyntää. Esiintyminen on minulle joskus kuin laulun korvike, jossa ääntä käytetään alleviivaamaan tiettyjä asioita ja herättämään kiinnostusta. Nyt en siihen pystynyt enkä luennon keskivaiheilla enää edes pyrkinyt. Mikin kanssa tolskaaminen tekee puheen varovaiseksi, mutta täytyy myöntää, etten muistanut nauhoitusta missään luennon vaiheessa. Vasta jälkeenpäin mietin, kuinka paljon takeltelin sanoissani ja kuinka paljon esitin lauseita niitä koskaan päättämättä. Niinkuttelu ei onneksi ole minun virheeni, mutta murteella puhuminen on. Onneksi tämänpäiväinen yleisö oli sen verran kokenutta, ettei varmaankaan hätkähtänyt murteellisiakaan ilmaisuja.