Surkea tekele, mutta olkoon

EBRF-konferenssipaperille kävi vähän huonosti. Se raukka joutui viimeiseksi rästityölistallani. Toivottavasti en ole koskaan kirjoittanut yhtä huonoa tekstiä. Paperin pituudeksi oli asetettu 10-15 sivua ja minun työni on nipin napin kymmenen sivua. Johtopäätökset ovat ihan kököt ja suoraan sanottuna toivon, että jokin ihme estäisi paperin julkaisun.

Nyt en vain voinut muuta kuin alittaa riman reilusti. Täysi floppi tässä kiireessä on varmasti parempi kuin ei mitään. Monelta olisi ehkä tämäkin paperi jäänyt tekemättä. Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että sain kyhättyä edes jotain.

Lepsuilua arvioissa

Kasvatustieteiden appron ajoilta muistan hämärästi, miten keltanokista kehittyy opettajia. Olisin takuulla tosi huono opettaja, sillä olen ihan selvästi sillä alimmaisella kehityksen asteella. Onneksi olen vain tutkijan planttu.

Olen alimmaista kastia, koska viime vuonna HTM-luentokurssilla annoin tosi nihkeästi hyviä arvosanoja. Tänä vuonna tilanne on päinvastainen eli tiukkapipoisesta tutkijasta on kehittynyt kaikkien kaveri -tutkija. Olen antanut ensimmäisen vitosen ja tukun nelosia. Kuusi hylkäsin ja muutamalle annoin kolmosen ja kakkosen. Ykköstä ei saanut kukaan, mutta se kai johtuu siitä, että olin armollinen ja annoin luvan korjata työtä ennen arviointia.

Vai pitäisikö tämä ajatella niin, että opetin samat asiat tänä vuonna paremmin kuin viime vuonna? Tällä kertaa luentoja oli kyllä tuplasti viime vuotta enemmän, joten kai sekin ohjasi opiskelijoiden ajattelua ja työskentelyä oikeille urille. Tietenkin myös se, että tänä vuonna kaikki kirjoittivat työnsä englanniksi ja viime vuonna kirjoitettiin suomen kielellä, vaikuttaa arviointiin. Englanti ei ole yhtä ilmaisuvoimainen kuin äidinkieli ja siksi ehkä löysäsin arviointia. En ainakaan pystynyt puuttumaan kieleen yhtä hyvin kuin ennen.

Oli tosi kiva kuulla, että erityisesti vaihtarit olivat tykänneet tutkimusesseen kirjoittamisesta ja ryhmävetoisesta työskentelystä. Jännä juttu, etteivät he olleet lainkaan tottuneet antamaan toisilleen palautetta. Kaikki sanoivat, että palautteen antaminen on tosi tärkeää ja niinhän se onkin. Pitää pystyä antamaan rakentavaa palautetta ja jopa kritiikkiä ilman, että on ilkeä.

Aion jatkaa samalla linjalla ensi vuonnakin. Portfolion pituutta on pakko lyhentää, jos kurssille osallistuu yli 15 opiskelijaa. On aivan mahdoton tehtävä kahlata 50 sivun portfolioita läpi. Ensi vuodeksi pitää myös miettiä uudelleen arviointikriteerejä portfoliolle. Arviointiin pitää saada sellainen kriteeri, joka painottaa teorian ja empiirian vuoropuhelua. Nyt sen arvioimiseen on vain vähän työkaluja. Ensimmäiset kolme, tutkimusongelma, ongelman haasteellisuus ja sen soveltuvuus kurssille, mittaavat osittain samaa asiaa. Ainakin kaksi viimeistä voisi yhdistää esimerkiksi arvioimaan tutkimusongelman haasteellisuutta korkean teknologian kentällä.

Myös suullisen tentin arviointi kaipaa kehittämistä. Se pitäisi jakaa ainakin teoreettiseen osaamiseen, teorian soveltamiseen ja ehkä myös kykyyn kertoa oma näkemyksensä. Ei olisi pahitteeksi, vaikka arviointiin lisäisi myös kyvyn kommentoida toisten puheenvuoroja. Näin saisin ainakin läpinäkyvät kriteerit suulliseen tenttiin, vaikka itse arvio osaamisen tasosta olisikin subjektiivisesti minun.

Ai, mutta miksi minä tällaisia puhun? Ensi vuonna pitää älytä kieltäytyä koko kurssin pitämisestä!

Interventio on vähän niin kuin väliintulo;)

Tekemättömät hommat alkavat taas painaa mieltä. Stanfordin hakemus on edelleen tekemättä, mutta pitää miettiä sitä huomenna tai torstaina. Nyt pitää hoitaa HTM-portfolioiden tarkastus ja saman kurssin tenttikuulustelut pois huolesta. Olen tarkastanut vasta kolme ja puoli portfoliota ja tällä vauhdilla en mitenkään saa tarkastettua niitä ennen kuulusteluja. On kai pakko luopua kunnollisesta palautteesta.

Laitoin aamulla parille tyypille pyynnön korjata tai täydentää tehtäväänsä. Näiden tyyppien ryhmille aion antaa arvosanat vasta Uuden-Seelannin reissun jälkeen. Muut yritän arvioida tänään ja huomenna. 

Ärsytti hurjasti, kun Tommi kehui jo tehneensä EBRF-paperin ja minulla se on vasta alkuvaiheessa. Lauantai menee siihen ihan täysin, mutta yritän kuitenkin saada nukuttua kunnon yöunet vielä ennen matkaa. Muuten minusta voi tulla ärripurri.

Tänään oli aamulla lukuseminaari ja iltapäivällä tutkimusseminaari. Tein niissä muutamia muistiinpanoja väikkäriin liittyen.

Kontekstin laajuus tulee olla suhteessa omiin teoreettisiin ja metodologisiin valintoihin. Eri tyyppiset toimintatutkimukset vaativat eri tasoisen kontekstin käsittelyn. Joissakin pitää kuljettaa kontekstia koko työn läpi. Jossakin voisi olla tiivistelmä kontekstista omana alakappaleenaan, sillä se on lukijaystävällistä. Metodologiakappaleeseen voisi miettiä kontekstia toimintatutkimusympäristössä.
Analyysi ja tulos ovat eri asioita. Metodologian jälkeen analyysi ja vasta sitten kappale, jossa ovat tulokset ja johtopäätökset. Kvanttitutkimuksessa  usein johdanto, teoria, metodologia, tulos, tässä järjestyksessä, mutta laadullisessa tutkimuksessa metodologiasta ei hypätä suoraan tuloksiin. Metodologiassa annetaan esimerkinomaisesti, miten aineistoa koodataan. Näin kerrotaan, mitkä ovat ne pelisäännöt, joilla seuraavan analyysiluvun aineisto on rakennettu. Analyysikappaleelle voisi tehdä oman sisällysluettelonsa.

Teoriakappale. Miten oma tutkimus lähestyy aikaisempia teorioita? Tekeekö niistä kriittistä analyysiä? Tekeekö vain taustatyötä omalle aiheelle? Tekeekö uutta luokittelua? Luo oma jäsennys aikaisemmasta keskustelusta omaa analyysiä varten. Näkökulma voi olla konstruktiivinen: Jos teet konstruktiivista tutkimusta, tarkastele aikaisempaa tutkimustakin konstruktiona. Ajatuksellisesti erota toisistaan: 1) enemmän lähestymistavallinen, laaja teoreettinen näkemys siitä, mihin teoreettiseen keskusteluun oman tutkimuksen liittää (esim. Saaralla sosiaalinen konstruktio); 2) Toisaalta pitäisi käsitellä myös aikaisempia empiirisiä tutkimuksia, joita ei ole välttämättä tehtykään samasta näkökulmastasi. Teoreettinen keskustelu/viitekehys ja sille alueelle liittyvät empiiriset tutkimukset (empiiriset sovellukset). Konstruktiivisessa tutkimuksessa aineistoa pitäisi lukea siitä näkökulmasta, millaista todellisuutta se tuottaa. Miten jäsentää todellisuutta? Mitä jättää pois tai kertomatta?

Aineistovinkkejä. Scopus. 30 päivää ilmaista käyttöaikaa. Etsi sieltä AR-artikkeleita. Ks. erityisesti australialaiset.
Etnografia metodologiana 2007. toim. Lappalainen ym.
Ulla Hytin väikkäri.

Tutkimusseminaarissa meillä oli tänään ohjelmassa vain Ninan, Marken ja minun eli satupiirin toimintatutkimusinfo. Minä en ollut korvaani lotkauttanut koko touhulle ja muutenkin jouduimme tekemään esityksen runkoa vielä lounastauolla. Yllätys oli suuri, kun saimmekin tosi paljon kehuja esityksestä!

Meitä meinasi naurattaa hurjasti, kun teimme runkoa. Keksimme jokaiselle uuden väikkärin aiheen. Marke kirjoittaa aiheesta “Interventio eli väliintulo”, Nina pohtii omassaan asiaa “Interaktio vuorovaikutuksena” ja minä teen kolmiosaisen toimintatutkimuksen tyhjentävän selityksen viimeisen osion eli väikkärin aiheesta “Reflektio kuin heijastus.”

Marke aloitti kertomalla yleistä tarinaa toimintatutkimuksesta. Sen jälkeen minä kerroin McKayn ja Marshallin artikkelista, jossa toimintatutkimus on jaettu käytännöntutkimusprosessiin ja tieteelliseen tutkimusprosessiin. Nämä etenevät samanaikaisesti, mutta niillä on erilaiset tavoitteet ja ratkaisukeinot.

Sitten Marke vielä jatkoi toimintatutkimuksen ja tapaustutkimuksen vertailulla. Nina kertoi oman työnsä kautta tulevaisuusverstaasta yhtenä tapaustutkimuksen menetelmänä. Se on tosi mielenkiintoinen ja selvärajainen lähestymistapa toimintatutkimukseen, mutta myös tosi haasteellinen.

Ninan jälkeen minä kerroin lyhyesti reflektoinnista omassa työssäni. Möhläsin täydellisesti oman osuuteni. Nyt näkyi pahasti, etten ollut valmistautunut, vaikka vielä lounastauolla kaiken piti olla selvää. Ehkei se nyt ihan niin huonosti mennyt, mutta jotenkin en vaan pysynyt suunnitelmassani.

Lopuksi nostimme esiin muutamia asioita, jotka ovat aiheuttaneet kysymyksiä satupiirin kokoontumisissa. Tässä välissä onnistuin vielä söhläämään participatory action researchin. Luulin puhuvani samasta asiasta kuin Päivi, mutta hän sanoi, ettei PAR ole lainkaan sitä, mitä minä luulin. Ilmaisin itseni epäselvästi, koska tunnistin tarkoitukseni Päivin selityksestä. Joka tapauksessa Nina tekee PARia, minä en.

Päivi sanoi, että minun työssäni voisi käyttää raportoinnissa event-muotoa eli nostaa esiin joitakin interventioita ja johtaa niistä erityisiä tapahtumaketjuja. Ei ole järkeä raportoida koko prosessia, koska aineistoa ja siten myös analysoitavaa on tosi paljon.

Esimerkiksi kaupallistamissuunnitelmarunko voisi olla yksi tällainen interventio. Minulle tuli heti mieleen, että yksi interventio voisi olla se, kun viime syksynä palaveerasin tutkimusporukan kanssa ensimmäisiä kertoja ja toin esiin ympäristöanalyysin käsitteen. Ainakin projektin johtaja tarttui tähän ja on käyttänyt sitä sen jälkeen monessa yhteydessä.

Päivi ehdotti myös strategiatyötä  yhdeksi interventioksi. Neljäs juttu voisi ainakin minun mielestäni olla tutkimuksen alkuvaiheen haastattelu ja lopulta loppuvaiheessa tehty uusi haastattelukierros. Haastattelut eivät sinänsä ole interventioita, mutta niiden avulla voisi jäljittää, miten konteksti ja osallistujien ajattelutapa ovat muuttuneet projektin aikana. Päivin idea on tosi hyvä ja sitä aion lähteä seuraamaan heti vuodenvaihteen jälkeen.

Päivin mielestä minun interventioni ovat jo nyt saaneet aikaan jotakin konkreettista, sillä niiden kautta on syntymässä yksi gradu. Gradussa on jäsennetty tutkimuksen kaupallistamista minun mallini perusteella, mutta kansainvälisessä kontekstissa. Enpä ole itse hoksannutkaan, että jokin gradukin saattaisi hyödyntää minun kyhäelmääni. Jännä juttu.

Olisi tosi mielenkiintoista jatkaa tätä pohdintaa, mutta HTM-portfoliot kolkuttavat omaatuntoa. Huokaisen syvään ja alan hommiin…

Univelkaa hankkimassa

Aloitin tänään HTM-portfolioiden tarkistamisen. Ensimmäiseen työhön meni kaksi tuntia ja niitä on yhteensä 16! Selviänköhän tästä urakasta kunnialla? Nyt on pakko luovuttaa ja antaa tilaa unelle. Minulla on huomenna tutkimusseminaarissa alustus eikä edes omasta työstä vaan toimintatutkimuksesta yleensä. Nolottaa mennä esittämään sinne “ei mitään”, mutta nyt ei muu auta. Katsotaan, miten selviydyn ilman minkäänlaista suunnitelmaa.

Töitäkin on tehty

Olen nyt pari päivää kirjoitellut EBRF-konferenssipaperia. EBRF järjestettiin jo syyskuussa. Sinne piti lähettää vain laajennettu abstrakti ja varsinainen paperi kirjoitetaan vasta pari kuukautta myöhemmin. Deadline on marraskuun lopussa, mutta minä haluan tehdä paperin ennen Uuden-Seelannin matkaa.

On ollut tosi kiva kirjoittaa välillä jotain ihan omaa, vaikka kiire vähän verottaa laatua. Toimintatutkimusosio on edennyt ihan mukavasti. Olin oikeastaan hämmästynyt, miten vähän minulla on siitä valmista materiaalia. Kaikki on vain satupiirin tuotoksia eikä niitä voi käyttää edes muokattuna. Ne ovat enimmäkseen hataria muistiinpanoja.

Sain EBFR-konferenssissa paljon palautetta siitä, etten kertonut enempää tutkimuksen kaupallistamisesta. Nyt pitää koittaa kirjoittaa jotain. Tähän saakka olen vain copy-pastella liittänyt tekstiin vähän jotain. Tähän ei nyt voi käyttää määrättömästi aikaa. On se tuleva ANZMAC-esityskin vielä tekemättä ja ensi viikko menee HTM-kuulustelujen kanssa.

Mainitsin jo itseäni positiiviseen ajatteluun suggeroivassa viestissä, että minun toivottiin hakevan Stanfordiin tutkijavaihtoon. Kuopion yliopiston kauppatieteellinen todennäköisesti valitaan Stanfordin ja muutaman pohjoismaisen kauppatieteellisen yksikön SCANCOR-verkostoon. Sen kautta on mahdollista päästä tutkijaksi viikosta vuoteen Stanfordiin.

Pakko myöntää, että kiinnostaisi kovasti. Kaliforniassa on huikea määrä bioalan yrityksiä ja Stanfordissa sattuu olemaan yksi alan parhaista bioalalla yritysten ja yliopistojen yhteistyötä tutkineista osaajista, Woody Powell. Olisihan se ihan kiva lisä CV:hen, jos viettäisi X kuukautta yhdessä maailman parhaista yliopistoista. Pelottaa vaan miettiä koko asiaa, ettei sitten tule pettymyksiä, mutta tämä kortti on katsottava. Hienointa olisi, jos Ilkka saisi järjestettyä itselleen tutkimusvapaata ja lähtisi mukaan. Ei Stanford olisi varmaan hänellekään hassumpi paikka aloitella väikkäriprosessia.

Rentta-helekkuna töissä

Oli ihan kamala päivä, mutta vietin sen tällä kertaa päällysvaatteissa. Tosin käpälään oli sattunut tänä aamuna eripari hanskat. Molemmat mustia, toinen nahkainen, toinen goretexia, joten eipä sitä tainnut sitten tulla vilkaistua peiliin…

Heti aamulla istuttiin tyttöjen kanssa ja mietittiin, mitä ihmettä sanomme maanantaina toimintatutkimusluennolla. Pitäydyttiin vanhassa suunnitelmassa, jossa minun tehtäväni on miettiä, miten oma toiminta vaikuttaa tutkimusprosessiin. Reflektointi on tosi mielenkiintoinen aihepiiri, mutta juuri nyt siihen ei olisi aikaa.

Kun käytiin palaverin päätteeksi kahvilla, tytöt kielsivät minua ottamasta enää yhtään gradua ohjaukseen, vaikka sellaista vähän lupailinkin nyt, kun proffa on sairaslomalla. Hyvä, että kaverit pitävät huolta jaksamisestani ja väikkärin etenemisestä.

Sittenpä seuraavaksi istuttiin lääkeliiketoiminnan porukalla kolme tuntia. Harjoitustyössä on vielä vaikka kuinka paljon viilaamista ja esityskin pitäisi tehdä. Esitys jää minun tehtäväkseni, kun kukaan muu ei ottautunut asiaan. Parikymmentä minuuttia asiantuntijoista koostuvan raadin edessä on hyvää harjoitusta ja siltä kannalta tämä nyt pitää ottaa.

Kävin vielä harjoittelemassa uuden kopiokoneen käyttöä ennen kuin lähdin kotiin. Eihän siitä mitään tullut. Yritin skannata pari artikkelia pdf:iksi, mutta kone vaati koko ajan lähettäjän nimeä. Sitä ei kuitenkaan voinut valita kosketusnäytöltä, ja lopulta minulla paloi pinna. Lähdin kotiin.

Kotona ei sitten ollut mitään ruokaa, enkä voinut kaupassakaan käydä kotimatkalla, kun rahat olivat jääneet jo aamulla kotiin. Ninalta sain sen verran lainaan, että sain käydä päivällä syömässä. Jotain vanhaa pöperöä lämmitin sen verran, että jaksoin kipittää takaisin yliopistolle, käydä kirjastossa ja hakea HTM:n portfoliot laitokselta. Niiden  palautuspäivä oli tänään ja nyt tuossa vieressä odottelee 15 portfolion nippu tarkistamista. Käväisin vielä kaupassa hakemassa terveellistä välipalaa: kaakaota ja pipareita.

Kotona aloin sitten tarkistaa HTM:n kirjatenttejä. Tentti meni ihan kivasti. Aika hyviä arvosanoja syventävän tasoisesta kirjatentistä. On vaan aika hidasta tarkistaa esseetenttejä, vaikka niitä ei ollut kuin muutama. Nopsahan se on sitten tarkistaa vaikka 50 tenttipaperia, kun on ensin miettinyt hyvin mallivastauksen. Mallivastausten miettimiseen minulla se aika menee. Okei, myönnän, ne pitäisi miettiä jo kysymyksiä laadittaessa. Osa entisistä malleista meni jossakin välissä hukkaan ja osaa en ollut edes miettinyt. Olen huono opettaja ja nyt hävettää.

Sain tentit äsken tarkistettua, mutta nyt energia on tältä päivältä käytetty. Energisoin kyllä äsken itseäni syömällä ainakin kymmenen piparia. Arvaahan sen, miten siinä käy. Olisi vielä pitänyt muokata lääkeliiketoiminnan työtä, mutta en jaksa tehdä mitään. Lykkäsin työn moodleen sellaisenaan ja pahoittelin laiskuuttani.  

Ai niin ja tuo rentta-helekku. Se on vähän sellainen hyvällä tavalla suttuinen tyttö, jonka sukat on makkaralla ja kädessä eri pari hanskat.

Hiki hatussa laskelmia

Olen väsännyt siitä edellisessä viestissäni kiroamasta kello yhdestä asti lääkeliiketoiminnan harjoitustyötä. Siis seitsemän pitkää ja tuskaista tuntia! Ja tämän piti olla helppo työ tai ainakin minun oli tarkoitus suhtautua siihen vähemmän kriittisesti. No toki päivään mahtui myös pari taukoa, mutta kyllä tähän reilusti puoli tehokasta työpäivää sai uhrattua eikä teksti tietenkään ole vielä edes valmis.

Nyt särkee julmetusti päätä. Olisi pitänyt käydä lenkillä, mutta en viitsisi millään lähteä enää tähän aikaan juoksemaan. Lenkillä menee kuitenkin reilu tunti ja sitten kestää vähän aikaa ennen kuin keho ja mieli rauhoittuvat yöunille.

Jos haukkaisi äkkiä happea vaikkapa partsin ovelta. Sitten ei tarvitsisi pukea koko päivänä. 😉

Batwoman

Tarkastin tänään MAR-kurssin harjoitustöitä. Harjoitustyön case on taas nahkavaatteita valmistava Bat Oy. Odotin jo viime vuonna, että joku keksisi fokusoitua eroottisiin asusteisiin, mutta vasta nyt odotukseni realisoitui. Piti olla miesryhmä asialla.

Sinänsä on lohduttavaa, etteivät ykköset ymmärrä opintojensa alkuvaiheessa vielä kaikkea eivätkä osaa hahmottaa markkinointisuunnitelmaa kokonaisuutena. Jos osaisivat, mitä me voisimme enää heille opettaa? Nyt voimme ainakin ohjata heitä ajattelemaan kokonaisvaltaisemmin ja toisaalta myös syvemmin tietyillä osa-alueilla.

Markkinointia ei minusta voi opettaa. Markkinoinnin terminologiaa kyllä, mutta markkinointiajattelu vaatii opiskelijan omaa hoksaamista. Samaa asiaahan valittelin lääkeliiketoiminnan luentoa tehdessäni. Kun yhtä palaa liikuttaa, liikkuvat kaikki muutkin. Jos markkinointikeinot eivät ole linjassa kilpailustrategian kanssa, metsään mennään ja rytinällä. Esimerkiksi laatuun painottuva differointistrategia vesittyy, jos lopputuotteesta pyydetään matalaa hintaa tai tuotetta markkinoidaan ilmaisjakeluissa. Ei kaikkea pidä aina ajatella kustannuksina. Imagosta kannattaa maksaa tai maksattaa enemmän.

Jos minulla olisi yritys, en kuuna päivänä pistäisi yhtäkään ilmoitusta ilmaisjakeluihin. Mitä se kertoisi yrityksestä, jos yrityksen mainoksen vieressä kaupattaisiin thaihierontaa tai haluttaisiin ostaa puhelinosake?

Olisin tarkistanut tänään vielä HTM:n tentit, mutta kirjasto onkin nykyään lauantaisin kiinni enkä saanut tenttikirjoja. Säästämistä sekin, että opettajatkin ovat kirjaston kirjojen varassa. Siirtyy se homma maanantaille, vaikka yksi opiskelija jo kyseli tuloksia. Tentistä on kulunut jo ruhtinaallinen viikko, että johan tulosten toki pitäisi olla rekisterissä! Yliopisto on palvelulaitos.

Partneri liukuhihnalta

Tänään oli taas lääkeliiketoiminnan seminaaripäivä. Tällä kertaa Paakkosen Sanna SLP Innovations -yrityksestä puhui partneroitumisesta ja verkostoitumisesta lääkealalla. Esityksessä ei ollut uutta ja mullistavaa varsinkin, kun eilen puhuimme Sannan kanssa samoista asioista päivällisen yhteydessä.

Joka tapauksessa oli mielenkiintoista, että Sanna, kuten monet muutkin alan ammattilaiset, korosti partnerointitapahtumien tärkeyttä verkostoitumisessa. Hän kertoi, että viiden minuutin tapaamisen jälkeen vaihdetaan vain kortteja, jos yhteistyö kiinnostaa, ja sitten siirrytään seuraavaan tapaamiseen. Liukuhihnatutustumista. Sanna sanoi, että yhden päivän jälkeen yrityksellä voi olla satakin kontaktia, joista tosin vain murto-osa johtaa yhteistyöhön.

Sannan mukaan yrittäjät ja tutkijat vähättelevät partnerointitapahtumien antia, mutta se on hänen mukaansa itsestä kiinni, miten aktiivinen on suhteiden luonnissa. Täytyypä sanoa, että minusta ei ehkä olisi tuollaiseen verkostoitumiseen. Jännä juttu, että Sanna nosti esiin myös Facebookin yhtenä verkostoitumisen kanavana. Hän painotti, että nykyisistäkin opiskelukavereista pitäisi pitää huolta ja pitää heihin yhteyttä, sillä näistä voi olla apua vielä kymmenien vuosien päästä, kun tarvitsemme apua johonkin tiettyyn työtehtävään.

Sanna muistutti myös siitä, että yritykset tuppaavat etsimään partneria aivan liian myöhään. Ensikartoitus vie parisen kuukautta ja sitten vasta päästään profiloimaan potentiaalisia kumppaneita. Aika tunnistamisesta varsinaiseen yhteistyöhön voi olla puolesta vuodesta jopa useisiin vuosiin.

Pitää oman työn kannalta muistaa ainakin tämä aikaperspektiivi. Jos ja kun yritän luoda jonkinlaista mallia itsekin, siihen pitää lisätä partnerointi riittävän alkuvaiheeseen. Sannan mukaan tutkija voi lähteä itse kaupallistamaan ideaansa, mutta hän näkisi kuitenkin, että yliopiston pitäisi olla se ensimmäinen partneri. Yliopiston innovaatioasiamiehet eivät voi hallita kaikkia alueita, mutta olisi ainakin parempi, jos neuvottelupöydässä istuisi edes joku businessosaaja teknologian taitajan kanssa.

Omasta kokemuksestaan Sanna puhui, että suomalaiset yritykset eivät ehkä osaa viestiä oikein kansainvälisessä ympäristössä. Kun pitäisi puhua hyödyistä, kehutaan omaa teknologiaa, kun pitäisi puhua liiketoiminnasta, puhutaan edelleen teknologiasta, kun pitäisi puhua yhteistyöstä, muistutetaan vielä kerran, kuinka hieno teknologia nyt olisi tarjolla. Sitten ihmetellään, mihin yhteistyö tyrehtyi.

Yhteistyö voi Sannan mielestä tyrehtyä myös pieniin kulttuurisiin eroavaisuuksiin, joita ei osata ottaa huomioon. Kun englantilaiselle lähettää sähköpostin, hän kiittää postista ja kertoo palaavansa asiaan myöhemmin. Kun suomalaiselle lähettää sähköpostin, hän vastaa viestiin vasta, kun on jotain kerrottavaa. Vastaamattomuus voi olla toisesta kulttuurista tulevalle henkilölle jopa osoitus piittaamattomuudesta ja haluttomuudesta jatkaa keskustelua.

Monia muitakin juttuja nousi esiin seminaarin aikana. Tein hyvät muistiinpanot, mutta en nyt jaksa pohtia näitä asioita enempää tänään.

Suunnittelun palapeliä

Jakaantuvat ihmiset keskimäärin kahteen osaan: käytännön osaajiin ja teoreetikoihin? Minä en kyllä tiedä, kumpaan puoliskoon silloin kuuluisin. Ehkä meissä kaikissa on jonkin verran molempia ominaisuuksia ja ne vaihtelevat tilanteen mukaan.

Minun pitäisi olla markkinoinnissa teoreetikko – olenhan tutkija – mutta silti minusta tuntuu, että osaan asiat paremmin käytännössä. Tämä on vain mutu-tietoa, sillä en ole tehnyt juuri mitään käytännön markkinointityötä. Mitä nyt yhdelle yritykselle laadin markkinointisuunnitelman ja vähän mietiskelin markkinointiviestintää. Toimittajan hommissa sain tietenkin rutkasti kokemusta viestinnästä, mitä voin toki hyödyntää myös markkinointiviestinnässä, eikä pikkuruisen Untorockin markkinointi minibudjetilla luonnistu ilman jonkinlaista osaamista.

Silti pidän itseäni enemmän käytännön ihmisenä markkinoinnin saralla. Tein äsken loppuun lääkeliiketoiminnan esitykseni. Siinä yritin käydä lyhyesti läpi kaupallistamissuunnitelman osat. Minun on helppo nähdä, miten nämä osat loksahtavat paikalleen. Näen, miksi niihin liittyviä päätöksiä ei voi tehdä toisistaan irrallisina. Mutta kuinka kertoa tämä muille?

Kaupallistaminen on kuin palapeli, jossa jokainen palanen näyttää yksinkin joltakin. Siinä on värejä, on muotoa ja on struktuuria. Ehkä palasessa on jopa pieni yksittäinen kuvakin, mutta silti kokonaisuutta ei näe yhden palan perusteella. Kuva rakentuu useista palapelin palasista. Jos aloitat pelin keskeltä ja etenet reunoja kohti, saat ehkä näkyviin kuvan, mutta silti joitakin yllätyksiä voi jäädä näkemättä, jos et laita viimeistäkin palasta paikalleen.

Miksi yritykset sitten ottavat riskin, ettei suunnitelma kata kaikkia osa-alueita? Riskin, että jokin yllättävä yksityiskohta jää paljastumatta. Ehkä yritykset päättelevät, että koska tulevaa ei voi varmuudella ennustaa, ei kannata panostaa siihen varautumiseen. Suunnittelu on kallista, olipa kyseessä sitten tuote tai sen kaupallistaminen.

Jossakin suunnittelun vaiheessa yrityksen on asetettava suunnittelulleen rajat, reunapalat. Ei ole erityisen kustannustehokasta käyttää aikaa ja energiaa vaihtoehtoisten tulevaisuuksien suunnitteluun.

Rajat asetetaan strategiassa. Jos strategia on hyvin pureskeltu, riittävän selkeästi ilmaistu ja täydellisesti sisäistetty, sen on helppo antaa ohjata myös kaupallistamisen suunnittelua. Jos yritys haluaa olla kahden vuoden päästä markkinajohtaja tietyllä segmentillä teknologisesti ylivertaisin tuottein, sen on kaikin keinoin panostettava ylivertaisen tuotteen kehittämiseen, segmentin tunnistamiseen ja halutun strategisen aseman saavuttamiseen.

Parhaimmillaan kaupallistamissuunnitelma tukee tätä pyrkimystä. Mutta jos suunnitelman tekee joku muu, se on vain palasista koostettu epämääräinen möhkäle ja palasetkin voivat olla kokonaan toisesta palapelistä.