Kansallista innovaatiopolitiikkaa

Eipä ole taas tullut blogattua. Voi minua. Tällä viikolla olen taas litteroinut eikä se tunnu päättyvän koskaan. Teenköhän liian tarkkaa työtä? Enhän minä periaatteessa tarvitsisi nauhoista muuta kuin sisällön, en niinkutteluja ja kielenkäänteitä.

Ilkka yrittää löytää minulle litterointiapua. Hän on varmaan tuskastunut siitä, kun minä olen tuskastunut ja kiukkuinen litteroinnin takia. Itse ne on kuitenkin tehtävä ja samalla kai oppii myös tuntemaan oman aineistonsa paremmin.

— 

Tiistaina kävimme Ilkan kanssa kuuntelemassa innovaatiopolitiikan uusia tuulia Espoon Dipolissa. Innovaatiokonferenssin puhujat olivat kovatasoisia, mutta sisältö jäi kovin pinnalliseksi. Konferenssin avasi elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen, joka valotti uuden kansallisen innovaatiostrategian taustoja. Hänen mukaansa  Suomen kyvyttömyys muuntaa kansainvälisesti korkeatasoinen tutkimus edelleen innovaatioiksi, työpaikoiksi ja liiketoiminnaksi, kyvyttömyys houkutella kansainvälistä riskirahoitusta sekä puute tukea yritysten nopeaa kasvua aiheuttavat haasteita taata Suomen kilpailukyky myös tulevaisuudessa. Siksi Vanhasen toisessa hallitusohjelmassa annettiin työ- ja elinkeinoministeriölle tehtävä valmistella uusi kansallinen innovaatiostrategia. Ministeri Pekkarinen totesi innovaatiostrategian tehtävästä seuraavaa:

The task of the national innovation strategy is therefore to recognize the preconditions and the practical means to improve our innovation environment by enhancing the creation and adoption of new innovations. Evidently this all calls for considerable broadening of the traditional concept of innovation policy.

Tähän saakka suomalainen innovaatiopolitiikka on tarkoittanut käytännössä erilaisia kannustin- ja tukijärjestelmiä yritysten ja tutkimuslaitosten tutkimus- ja kehittämistyöhön. Nyt innovaatiopolitiikkaan halutaan ottaa mukaan myös kysyntäulottuvuus. Esimerkiksi ministeri Pekkarinen painotti monin sanankääntein julkisen sektorin kysyntää yhtenä keinona edistää suomalaista innovaatiopolitiikkaa ja sitä kautta myös kilpailukykyä.

Mielestäni jo innovaation määritelmä sisältää kysyntänäkökulman. Esimerkiksi työ- ja elinkeinoministeriön innovaatio-osaston ylijohtaja Petri Peltosen käyttämä innovaatiomääritelmä Innovation = Exploited Competence-Based Competitive Advantage sisältää jo oletuksen innovaatioiden hyödyntämisestä. Ilman hyödyntäjää ei puolestaan ole hyödyntämistä. Toisaalta myös kilpailuedun määritelmä sisältää oletuksen siitä, että on olemassa tekijä, kilpailuetu, joka on niin arvokas, että sen avulla yrityksen, paikan, yksilön tai valtion on mahdollista erottautua muista niin, että syntyy vaihdantaa. Vaihdannassa taas on aina mukana vähintään kaksi osapuolta: ostaja ja myyjä, hyödyntäjä ja tuottaja.

Tämä on vain tällaista määritelmillä kikkailua. Aivan samoin kuin ylijohtaja Peltosen esittelemät innovaatiostrategian pääkohdat, joista ensimmäisessä palvelut, liiketoimintamallit, design, brändit sekä organisatoriset ja työelämäinnovaatiot haluttiin nostaa innovaatiotoiminnan keskiöön yhdessä tieteen ja teknologian kanssa. No, joo. Mikähän unohtui? Missään vaiheessa ei puhuttu ihan tuiki tavallisista tuoteinnovaatioista, mutta kai ne edelleen siellä “keskiössä” ovat. Mitähän innovaatioita siellä ei sitten ole?

Myönnän, että kansallisen innovaatiostrategian valmisteluryhmä on siinä oikeassa, että kansallisesti ei riitä, jos tutkimukseen ja kehitykseen syydetään tukieuroja. Keksinnöt, tulokset ja muut innovaatioiden raakileet täytyy myös jatkojalostaa niin, että niistä syntyy sosiaalisesti tai taloudellisesti hyödynnettäviä innovaatioita. Tähän jatkojalostukseen ei mielestäni Suomessa ole kiinnitetty riittävästi huomiota. Valitettavasti todellinen jatkokehittämisen näkökulma jäi konferenssissa huomiotta.

Esityksissä puhuttiin kyllä partneroitumisen tärkeydestä, avoimista innovaatioista, vuorovaikutuksesta ja monista muista jatkokehittämisen keinoista, mutta se, miten näihin päästäisiin, jäi avoimeksi. Ehkä konkreettisimpia esimerkkejä kansallisista innovaatiopolitiikan keinoista antoi johtaja Susanne Huttner OECD:n tiede, teknologia ja teollisuus -osastolta. Hän nosti esiin erilaiset yrityksille ja tutkimuslaitoksille suunnatut verokannustimet, ministeriöiden rajat ylittävän suunnittelun, eri sidosryhmien aktivoinnin innovaatiokeskustelussa ja alueellisen päätöksenteon innovaatiopolitiikassa. Huttner kertoi, että useimmat OECD-maat keskittyvät edelleen tukemaan kansallista teknologista kehitystä perinteisillä toimialoilla, jonka avulla pyritään aikaansaamaan radikaaleja, ei vähittäisiä, innovaatioita.

Tilaisuuden mielenkiintoisinta antia oli MIT:in professori Richard K. Lesterin esitys. Myös hän korosti alueellista näkökulmaa innovaatiopolitiikkaan. Lesterin mukaan on olemassa kolmenlaista kilpailua – kilpailua yritysten, ihmisten ja paikkojen välillä – ja kaikilla näistä on erilaiset säännöt ja strategiat. Lester korosti, että kun kilpailu yritysten välillä kansainvälistyy, kilpailu eri paikkojen välillä kiristyy.

Lesterin mukaan innovatiivinen paikka tai alue on sellainen, joka on avoin muualta tuleville innovaatioille ja ideoille; ei sellainen, joka tukee vain omaa sisäistä innovointia. Vaikka Lester ei puhunut suoraan avoimesta innovaatiojärjestelmästä, tämä avoimuus ulkopuolisille innovaatioille toteuttaa sitä alueellisella tasolla. Tietääkseni avoin innovaatiojärjestelmä on yleensä nähty vain yritysten ja muiden organisaatioiden välisenä vaihdantana.

Mielenkiintoista oli myös se, että Lester romutti yliopistojen keskeisen roolin innovaatioiden ja uuden liiketoiminnan synnyttäjänä. Esimerkiksi patentoinnissa aktiivisin yliopisto MIT oli vuonna 2006 vasta 127. vilkkain patentoija USA:ssa ja kaikista innovaatioiden ympärille perustetuista yrityksistä vain pari kolme prosenttia sai alkunsa yliopistosta.

Lesterin mukaan yliopiston rooli alueellisessa innovaatiopolitiikassa riippuu toimialan syntylogiikasta tietyllä alueella. Lester ei käyttänyt alueellisista toimialakeskittymistä klusteri-nimitystä. Hän ei ehkä halunnut osallistua klusteri-, shok- ja sektorimääritelmien sekametelisoppaan ja puhui siksi vain yleisellä tasolla alueellisista toimialoista.

Terminologiasta huolimatta jos keskittymä on syntynyt tietoisen alueellisen panostuksen myötä, akateemisella tutkimuksella on merkittävä rooli klusterin strategisessa kehittämisessä. Jos taas klusteri siirretään alueelta toiselle, yliopistojen pääasiallinen tehtävä on kouluttaa yrityksille osaavaa henkilöstöä. Kun olemassa oleva klusteri monipuolistuu ja tämän laajenemisen myötä syntyy uusi klusteri, yliopistojen pitäisi panostaa poikkitieteelliseen tutkimukseen. Neljäs klusterin syntymekanismi on uudistaa jo olemassa oleva ja jo vanhentunut klusteri. Silloin yliopistoissa pitäisi panostaa parhaiden toimintatapojen etsintään, henkilöstön jatkokoulutukseen sekä sopimustutkimukseen ja konsultointiin.

Omassa väikkärissäni pitäisi edellisen perusteella tunnistaa, miten lääke- tai terveys- ja biotieteiden klusteri on syntynyt Kuopioon. Vasta sen jälkeen voisi pohtia, miten aktiivisesti ja millä keinoin yliopiston pitäisi osallistua lääkeklusterin kehitykseen. Siinäpä sitä riittää taas haastetta, mutta tällainen pohdinta edellyttäisi minulta kammoksumaani innovaatiopoliittista pohdintaa. Siihen ei taida resurssit riittää. Jätän asian kuitenkin hautumaan. Nyt harjoitustöitä lukemaan! 

Blogista apua

Päätin aamulla, etten litteroi tänään sanaakaan. Illalla voi olla pakko pyörtää päätöksensä, mutta nyt päivällä olen tehnyt aivan jotain muuta. Olen laittanut väikkärini sisällysluettelon uusiksi ja miettinyt, mitä kunkin otsikon alle kirjoittaisin.

Hoksasin, että minähän olen miettinyt samoja asioita jo aiemmin täällä blogissani. Kävin siis kaikki väikkäriini liittyvät merkinnät läpi syyskuulta tähän päivään asti ja kopsasin ne tutkimussuunnitelman otsikoiden alle. Eihän tekstiä tietenkään voi sellaisenaan jättää väikkäriin, mutta ajatukset ovat nyt tallessa oikeilla kohdillaan.

Samalla tajusin, etten olekaan laiskotellut syksyllä ihan niin paljon kuin luulin. Olin tosi iloinen, kun huomasin, että minullahan on ollut jonkinlaista aivotoimintaa myös syyspimeillä. Sain raakatekstiä kokoon yhteensä 13 sivua otsikoituna, mutta se tietenkin tiivistyy lopulta alle puoleen.

Olin myös kirjoittanut hyviä muistutuksia itselleni, joita hyödynsin uudessa suunnitelmassani. Kirjoittelin lukuseminaarien jälkeen muistiinpanoihin asiaa tutkimuksen tarkoituksesta ja tavoitteista ja esimerkiksi siitä, miten paljon toimintatutkimuksen raportissa pitää tuoda esiin kontekstia. Vielä pitää selvittää, mihin kirjoitin asiaa näkökulmasta ja lähestymistavasta. Kirjoitin ne ainakin siihen paperiin, joka annettiin meille ensimmäisellä seminaarikerralla.

Endless job

Tein haastattelunauhainventaarion ja karu totuus paljastui: Litterointi ei aivan heti pääty. Litteroimattomia tai huolimattomasti litteroituja haastatteluita on vielä yhteensä viisi tuntia kymmenen minuuttia. Tunnin haastattelun litterointi vie noin kahdeksan tuntia eli edessä on siis yli 40 tunnin litterointiurakka!

En ikinä selviä. Iski aivan kamala päänsärky. Oma mokahan tämä on. Olen ollut laiska ja aina vain kuunnellut nauhat haastattelun jälkeen läpi. Parista nauhasta olen tehnyt lyhyen yhteenvedon ja aloitellut litterointia, mutta siihen se on sitten jäänyt. Minkälainen tutkija minä olenkaan? Aivan surkea! Alhaisin maanmatonenkaan ei tekisi moista virhettä. Eikös jokainen tutkimuksen tekemisen opas sano ensimmäiseksi, että heti haastattelun jälkeen puretaan nauhat paperille, että aineisto saadaan varmasti talteen? Ja mitä tekee Outi?

Litterointia, litterointia, litterointia

Joskus tuntuu, että väitöskirjatutkimus on pelkkää litterointia. Kvanttitutkimuksen tekijät valittavat ikuisesta koodaamisesta, mutta meillä laadullisen tekijöillä on kirouksena materiaalin auki kirjoittaminen.

Minulla on viime vuodelta kolme haastattelua purkamatta ja nyt litteroinnin helvetti on edessä. Mieli tekisi lukea jotain järkevää ja kirjoittaa edes jotain, mutta ei auta. Litterointihommiin taas.

Perjantai-illan ihmettelyjä

Pitää vielä raapustaa muutamia ajatuksia muistiin ennen perjantaisaunaa. Sitä tuossa mietiskelin, että koska kaupallistaminen on aikasidonnainen tapahtuma, kuten mm. Miettinen ym. (2006) moneen kertaan muistuttavat, tutkimusta voisikin lähteä veivaamaan aikajänteelliseen muotoon. Voisi kirjoittaa empirian aikajänteelliseksi BLY:n tarinaksi tai tarkemmin BLY:n KnoPro-tarinaksi. Päivikin on muutaman kerran sitä minulle ehdottanut. Sitten voisi kirjoittaa yliopiston kolmannesta tehtävästä aikajänteellisen kehyskertomuksen (Yliopiston kaupallistamistehtävän tarina). Myös teoreettisesta keskustelusta voisi raportoida niin, että seuraisi keskustelun aaltoilua ensin Mode 1:stä Mode 2:een ja sitten Etzkowitzin ja muiden keskustelua Triple Helixistä ja yritysyliopistoista. Parasta olisi kuitenkin selvittää, mikä on  pinnalla juuri nyt. Mitähän lienee? Ehdotuksia?

Toinen juttu, mikä tuli mieleen saunaa odotellessa, on tämä minun suosikkini eli kontekstisidonnaisuus kaupallistamisessa. Voisi valita näkökulmaksi joko pelkän yliopiston tai sitten tarkastelisi kaupallistamista yliopiston ja yritysten yhteistyön näkökulmasta. Toisaalta minun pitäisi ehdottomasti ottaa mukaan myös muut KnoPron toimijat. Yllä mainitsemani yliopiston kaupallistamistehtävän tarinan voisi kirjoittaa Kuopion yliopiston näkökulmasta. Tuskinpa se niin kovin paljon poikkeaisi muista suomalaisista  yliopistoista. Lääketutkimus ja farmasia toimialana tuo tutkimukseen omat erityispiirteensä, jotka näkyvät BLY:n tarinassa.

Miettinen ja Tuunainen (2006, 25) korostavat monitieteisyyttä yhtenä kaupallistamisen piirteenä yliopistoissa. En ole aivan varma, näkyykö monitieteisyys sittenkään KnoProssa, koska tutkimus- ja kehitystyö tapahtuu yhden tiedekunnan sisällä ja yhdellä, joskin laajasti määritellyllä, toimialalla. Tietenkin KnoProssa on mukana edustaja myös kauppatieteistä ja hankkeessa käsitellään useita erilaisia teknologioita, jotka vaativat erikoisosaamista.

Mietin vielä tuota himpuran oppimisasiaa. Oppiminen on liian vaikea pala purtavaksi kauppatieteellisessä väikkärissä. Jos ottaisi lähestymistavaksi eri instituutioiden välisen vuorovaikutuksen ja käyttäisi sen haltuunottoon CoPia tai collective efficacy -mallia, mutta siihen pitää tutustua ensin tosi huolellisesti. Oppimisen ottaisi sitten näiden teorioiden mukaan tuomana, annettuna asiana, mutta ei yrittäisikään jäljittää, miten ja missä se tapahtuu. Yhteistyössä, toimijoiden välillä, toiminnassa ja niin edelleen, mutta ei enää purkaisi asiaa pidemmälle auki.

Taitaa tulla höttöä koko kirjasta.

Sitäkin tässä ihmettelin, että pitääkö kertoa, miten minä ymmärrän tiedon, osaamisen ja innovaatiot, jos käytän edellä mainitsemiani Mode 2:sta, triple helixiä tai yritysyliopistoteoriaa.

Jatkanpa ihmettelyä huomenna.

Pitkästä aikaa

Siitä on ikuisuus, kun viimeksi kirjoittelin tänne jotain. Vielä kolme kertaa pidempi aika on siitä, kun luin jotain väikkäriäni varten. Ajattelin tehdä pehmeän laskun molempiin ja otin käsiini taas vaihteeksi Miettinen ym. 2006. Tieteestä tuotteeksi? Yliopistotutkimus muutosten ristipaineessa -opuksen.

Johdantoluvussa  (13-27) on yksi juttu, mikä pitää ehdottomasti muistaa jatkossa. Miettinen ja Tuunainen (16) nimittäin kääntävät suomeksi teorioita, joissa käsitellään tieteen ja yliopistojen muuttumista osana kehittyvää tietoyhteiskuntaa . Gibbonsin Mode 2 kääntyy tiedon tuotannon malli 2:ksi, Etzkowitzin triple helix yliopistojen, teollisuuden ja valtiovallan kolmoiskierteeksi ja Etzkowitzin entrepreneurial university yritysyliopistoksi.

Yksikään näistä ei ole erityisen jouheva käännös, mutta näin käännettynä ne tietenkin avaavat paremmin teorian sisältöä kuin englanninkielinen tiivistetty nimitys. Vai sanooko Mode 2 mitään asiaan vihkiytymättömälle?

Tässä vaan elelen niitä aikoja, jolloin on pakko tehdä lopullinen päätös tutkimuksen raportointikielestä. Sanna kirjoitti teoriaosan englanniksi ja analyysin suomeksi ja nyt hän kääntää kuumeisesti empiriaa englanninkielelle. Se on tosi iso homma.

Englannin kieli tietenkin voisi tuoda helpotusta myöhempiin julkaisuihin ja samalla välttyisi hölmöiltä suomennoksilta. Toisaalta äidinkieli on samalla ajattelun kieli, jolloin kirjoittaminen olisi rutkasti nopeampaa ja syvällisempää. Mitenhän tämän nyt tekisi?

Kirjoitin aikanaan graduni englanniksi eikä se ollut erityisen vaikeaa. Monesti minusta tuntuu, että englanti on ainoa oikea tutkimuksen kieli, koska suomenkielinen teksti saattaa muuttua välillä liiankin värikkääksi.

Kieliasia kaihertaa mieltä melkein yhtä paljon kuin se, että minulta edelleenkin puuttuu yksi selkeä tutkimusongelma. Ennen kuin ongelma on kiveen hakattu, ei synny mitään järkevää. Niin se vaan on. Minä en pysty tuottamaan tekstiä, jos minulla ei ole selkeää suunnitelmaa.

Minulla on nyt kolmaskin ongelma. Mieli tekisi kuunnella haastattelunauhoja, lukea litteroituja haastatteluita, lukea artikkeleita, päivittää tutkimussuunnitelma ja ottaa taas tutkimus haltuun. Toisaalta minun pitäisi lopultakin tehdä oma osuuteni CD-kaupallistamissuunnitelmaan, mutta olen melkein jo unohtanut, mikä se mahtoi olla. Luulin elokuussa, että minulla olisi aikaa paneutua CD-teknologiaan, mutta miten väärässä olinkaan.

Voisi olla järkevää tehdä CD pois alta nyt heti ja keskittyä sitten täysipainoisesti omaan tutkimukseen. Kokemuksesta vain tiedän, että silloin pitäisi ehdottomasti painaa, kun olisi edes jonkinlainen motivaatio tutkimukseen. Tätä pohtiessa en taaskaan saa mitään aikaan.

Enää ei tarvitse miettiä kiloja ja kurveja ainakaan Kalifornian takia. Suvi soitti eilen ja vahvisti epäilykseni. Stanford jää minulta näkemättä.