Blogit ja opet

On turha kirjoittaa vinkkejä bloggaamiseen, koska netti on sellaisia jo nyt pullollaan. Tiivistetysti bloggaamisen peruskivi on muurattu seuraaviin teeseihin:

  1. Mieti, kenelle kirjoitat ja mitä.
  2. Kirjoita säännöllisesti. Lyhyempikin viesti riittää.
  3. Lue ja kommentoi toisten blogeja.
  4. Listaa blogisi esimerkiksi Blogilistalle.
  5. Linkity muihin sivuihin linkeillä.
  6. Käytä otsikkomuotoiluja ja avainsanoja.

Blogin perustaminen

Ehkä tuorein kotimainen artikkeli blogin perustamisesta löytyy Vempaimia.net-sivustolta. Siellä Mika Latvala vertailee kattavasti ilmaispalveluja ja ilmaisia mutta maksullisen webhotellin vaativia palveluita.

Melko kattava ohjekirjasto löytyy myös Rauli Haverisen ylläpitämältä Helsingin yliopiston opetusteknologiakeskuksen sivulta.

Ilmaiset blogipalvelut

Ilmaisia blogipalveluita ovat esimerkiksi
Vuodatus.net
Blogit.fi
Blogimaa.com
Blogeja.com.

Osa näistä palveluista perustuu maailmalla suosittuun WordrPess.com-blogipalveluun, jonne voi myös suoraan perustaa oman bloginsa. WordPress.com-blogin perustamiseen saa ohjeita Verkko-opas.fi-sivustolta.

Helposti alkuun

Ilmaiset blogipalvelut ovat hyvä tapa kokeilla bloggaamista. Ilmaispalvelun käyttäminen on helppoa ja usein termit on jo valmiiksi käännetty suomen kielelle. Samalla voi testata, innostuuko sittenkään bloggaamisesta, sillä siihen voi kulua yllättävän paljon aikaa.

Osa bloggaajista kokee, että ilmaispalvelujen yleinen osoiterakenne www.omablogini.palveluntarjoaja.net johtaa lukijat harhaan ja on hankala muistaa. Aina kun jotain tarjotaan ilmaiseksi, on säästetty jostakin. Ilmaisblogien kohdalla säästöä on haettu karsimalla blogien muokkausmahdollisuuksia. Esimerkiksi Googlen Blogger-palvelussa, jossa yksittäisten sivujen osoiterakenne on yleensä bloginnimi.blogspot.com, kaikki blogit näyttävät enemmän ja vähemmän samanlaisilta.

Ulkoasun muokkaus

Kuitenkin myös ilmaisblogeja voi muokata jonkin verran. Esimerkiksi juuri Bloggeriin on saatavilla ilmaisia teemoja, joita vaihtamalla ulkoasua voi muokata. Ohjeita ja linkkivinkkejä löytyy esimerkiksi Rahasta-blogista.

WordPress.comin teemavalikoima on aivan omaa luokkaansa. Netistä löytyy lukuisia ilmaisia teemoja ja yksityiskohtaisia maksullisia teemoja, ja todellinen taituri voi tehdä sellaisen myös itse.

Voit tehdä blogistasi persoonallisen ulkoasultaan, kun lisäät siihen kuvia tai videota tai esimerkiksi pieniä vimpaimia, widgettejä. Luettelon vimpaimista suomenkielellä löydät Vinkkiverkosta ja muita vinkkejä WordPress-blogiin esimerkiksi blogiohjeista.

Blogikohtaiset ohjeet löytyvät yleensä kunkin blogin ohjausnäkymästä.

Kirjoittaminen on haasteellista

Blogikirjoittaminen on hauskaa mutta haastavaa. Yleisösi voi olla koko suomenkielinen maailma, ja blogiteksteistä jää muistijälki jälkipolville, vaikka poistaisit blogisi myöhemmin. Siksi kannattaa miettiä, mitä kirjoittaa, kenelle tekstinsä suuntaa ja millaisen kuvan tekstisi antaa sinusta.

Kaikkea ei kannata laittaa samaan blogiin. Lukijankin kannalta voi olla hyvä ajatus jakaa tekstit ammatilliseen blogiin ja henkilökohtaiseen blogiin.

Hpguru.net opastaa sinut kirjoittamisen alkuun ja Blogikirjoittamisen muoto-oppaasta löydät hyviä vinkkejä tekstin muotoiluun. Ei varmaankaan tarvitse erikseen muistuttaa, mutta joskus on syytä kiinnittää huomiota oikeinkirjoitukseen.

Ajatuksia blogikirjoittamisen ihanuudesta ja kurjuudesta löytyy myös Love-hankkeen blogista

Mikroblogit

Twitter on ylivoimaisesti suosituin mikroblogi. Yleensä mikroblogiviestin tai viserryksen, kuten Twitterissä sanotaan, maksimimitta on 140 merkkiä, mutta Adocussa joudut viestittämään vain yhdellä sanalla!

Tuija Aalto on kirjoittanut Tuhat sanaa -blogiinsa lyhyen oppimäärän Twitteristä.

Mikroblogeissa on aiemmin lähetetty tilapäivityksiä Facebook-tyyliin “Täällä ollaan VESO-päivässä Pieksämäellä”, mutta nykyisin mikrobloggaus on saanut yhä enemmän ammatillisia piirteitä.

Erityisen ammatillinen ja kotimainen palvelu on Qaiku, jossa keskustelu pyörii usein sosiaalisen median ja teknologian ympärillä. Tosin Qaiku on paljon muutakin kuin mikroblogi.

Opetusalaa läheltä liippaavia Twitterin käyttäjiä ovat OpetusTV, opetusministeri Hanna Virkkunen, Turun Iltalukio ja monia muita löytyy esimerkiksi Oskari Uotisen kokoamalta Koulut-listalta.

Twitterin hyödyntäminen opetuksessa on vielä alkuvaiheessa. Englanninkielinen ReadWriteWeb raportoi yhden opettajan käyttökokemuksista.

Jos haluat löytää mikroblogivietejä tietystä teemasta, voit hakea niitä ruotsalaisen Twingly-palvelun avulla.

Mietintämyssyyn

Kuinka blogeja voi käyttää opetuksessa? Lue myös Jere Majavan teksti blogien hyödyntämisestä vuodelta 2006. Onko mikään muuttunut?

Voiko kurssiblogi tai luokan blogi olla julkinen? Aihetta käsittelee esimerkiksi Mikko Ilola TKY:n sihteeristöblogissa.

Opettajablogeja

Blogger/Blogspot -blogit
ReksiVerkonPauloissa
Hellström: pedagogiikkaa ja koulupolitiikkaa II
Jarin blogi
Hikotusta… …sivumerkkejä

Sosiaalinen media oppimisen tukena -yhteisön blogit
Blogilistan opetus-blogit

Kurssi- ja projektiblogeja

Opetus, ohjaus, oppiminen
DevelOpe
eAineistot oppimisen resurssi
Love-hanke

Koulujen blogeja ja verkkolehtiä

Laitilan lukion lehti
Rahulan koulun blogi
Punkalaitumen koulun blogi

Yhteisbloggaminen
Suometar-blogissa käännetään Suomettaren artikkeleita nykysuomelle.
Kirjoittajatreffit – asiapitoinen yhteisblogi kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta

Oppiminen sulaa kuin voi

DCL-konferenssin puheenjohtaja Leena Vainio Suomen eOppimiskeskuksesta päättää konferenssin. Blended learning – sulautuvaa oppimista työssä ja oppilaitoksissa on hänen puheenvuoronsa aihe. Blended learnin -termi on alunperin Bonkin termi. Aiemmin se tarkoitti kontaktiopetuksen ja verkko-opetuksen yhdistämistä. Nyt ajatellaan, että yhdistetään opetustekniikoita ja metodeita tai pedagogisia ratkaisuja. Vainio ihmettelee, miksi pitäisi käyttää uusia monimutkaisia käsitteitä, kun voisi puhua monimuotoisesta opetuksesta sulautuvan opetuksen sijaan.

Sulautuvan oppimisen menetelmien tulisi Vainion mukaan edistää oppimisyhteisöjen rakentumista ja tuottaa tilanteita, joissa omaa oppimista voi seurata ja arvioida. Myös asiantuntijoiden kohtaaminen on tärkeä tekijä.

Satunnaiselle sopivaa visuaalisesti

Satunnaiselle käyttäjälle sulautuvuus näyttäytyy siten, että ympäristö ja sovellukset ovat helposti opittavissa. Satunnainen käyttäjä pysyy pois verkostosta tai ympäristöstä, jos sen käyttö on monimutkaista. Tämä on Vainion mukaan ongelma erityisesti oppimisympäristöissä. Jatkuva käyttäjä saa sulautuvan oppimisen kautta tehokkuutta tehtäväänsä ja samalla kohtaa myös asiantuntijoita verkostossaan.

Yksi keino päästä käsiksi sulautuvaan oppimiseen, on tuottaa visuaalista ja yksilöityä materiaalia. Vainion mukaan tässä konferenssissa visualisointi on nostanut päätään ihan uudella tavalla. Esitykset ovat olleet visuaalisesti häikäiseviä ja niihin on selvästi panostettu. Olen samaa mieltä. Vain harvassa esityksessä on käytetty perinteistä esittämisen formaattia.

Yksilö versus yhteisö

Väsähtänyt yleisö herää keskustelemaan, kumpaa pitäisi painottaa tämänhetkisessä opetuksessa: yhteisöllisyyttä vai yksilöllisyyttä. Kommentit menevät ihan ristiin. Jos yksilön oletetaan hankkivan uniikkia osaamista ja valtaistuvan yksilönä, mikä on hänen roolinsa yhteisössä? IBM:n kaveri muistuttaa, että ainakin heillä yksilön pitää näyttää osaamisensa yhteisölle ennen kuin hänet otetaan sen täysivaltaiseksi jäseneksi.

Olisiko tässä vähän samaa tematiikkaa kuin Wengerin ja kumppaneiden CoPissa? Kun Wenger puhui yhteisön yhteisestä identiteetistä, onko nykyään identiteetti rinnasteinen osaamiselle? Osaaminen ehkä rakentaa identiteettiä. Jos se osaaminen rakentaa yksilön identiteettiä, kahlitseeko osaaminen tai osaamattomuus yksilöä niin, että yhteisö voi hänet hylätä? Jos yhteisön yhden jäsenen osaaminen kasvaa, eikö yhteisön kumulatiivinenkin osaaminen kasva? Miten käy silloin yhteisön jaetulle ja jäsentensä tunnustamalle identiteetille? Hylkääkö yhteisö sen jäsenen, jonka osaaminen kasvaa, vai sen, joka ei voi enää hyväksyä muuttunutta yhteisön identiteettiä?

Menin nyt solmuun ajatukseni kanssa. On vähän hankalaa mietiskellä asioita täällä blogissa ja seurata intensiivisesti luentoa. Toisaalta luento on onnistunut ainakin minun osaltani tavoitteessaan pakottaa meitä ajattelemaan asioita.

Oma osaaminen piilossa

Vainio kertoo ammattikorkeakouluissa tehdystä tutkimuksesta, jossa pohdittiin, toteutuuko sulautuvan oppimisen idea käytännössä. Esimerkiksi oppimisen reflektointi puuttuu lähes kokonaan. Toinen puutteellinen asia on se, miten osaaminen tuodaan esille. Opiskelijoita ei kannusteta julkistamaan osaamistaan. Yllätin itseni mietiskelemästä tammikuun High technology marketing -kurssiani Kuopiossa. Se lienee viimeinen tilaisuus vähään aikaan kokeilla esimerkiksi wikin hyödyntämistä opetuksessa. Taidan antaa opiskelijoille mahdollisuuden kirjoittaa portfolionsa wikisivuksi, mutta pakko pitää myös paperiversion mahdollisuus.

Tilaisuus loppuu hauskaan YouTube-videoon kirjan lukemisesta. Pitää etsiä se ja linkittää tänne.

Perehdyttäminen sähköisessä ympäristössä

Timo Raaska Prewise Finlandista puhuu perehdyttämisen uusista mahdollisuuksista. Työntekijän perehtymiseen käytettävä aika on lyhentynyt vain 15 minuuttiin. Sinä aikana hänen pitäisi perehtyä uuteen työyhteisöön, uuteen työtehtävään tai mihin tahansa uuteen asiaan.

Yrityksissä haetaan Raaskan mukaan operationaalista erinomaisuutta. Aiemmin puhuttiin koulutuksesta, osaamisen hallinnasta ja työn tukemisesta. Raaska sanoo, että joskus verkkoympäristöt tehdään vain koulutustavoitetta varten, vaikka suuri maali olisi operationaalinen erinomaisuus. Mitähän se tarkoittaa? Raaska varmaan kertoo kohta.

Perehdyttämistä ei tehdä vain, kun uusi työntekijä tulee taloon. Uusi toimenkuva, työtehtävä ja organisaatiorakenteen muutos vaativat nekin perehdyttämistä. Raaskan mukaan uuden työntekijän muuttuminen 100 prosentin tehokkuudelle toimivaksi tekijämieheksi vie joskus jopa puoli vuotta. Jännä juttu, jos miettii, kuinka kauan minun perehdyttämiseen käytettiin aikaa ja kuinka kauan meni, että minä aloin tehdä kunnolla hommia. Sadasta prosentista en ole ihan varma, mutta kyllä varmasti viikon jälkeen jo tiesin tarkasti, mitä teen. En osannut käyttää kaikkia typeriä apparaatteja ja matkasuunnittelusysteemejä, mutta ei niitä osaa aina käyttää kokeneemmatkaan työntekijät.

Koska perehtyminen vie aikaa, Raaska esittää, että perehdyttämisen verkkoympäristöä hyödynnetään kolmesta kuuteen kuukautta. Sen lisäksi tarjotaan mentorointia ja lähiopetusjaksoja. Intraneteistä Raaska sanoo, että ne ovat tiedon hautausmaita, joita ei kannata käyttää perehdyttämiseen. Mentorointia voidaan sen sijaan antaa myös verkossa.

Ei pitäisi enää rakentaa erillistä koulutusjärjestelmää verkkoon vaan oppiminen ja uuden tiedon omaksuminen pitäisi viedä päivittäiseen työhön. Tällaista käyttäjälähtöistä ajattelua tukee hyvin sosiaalisen median palveluiden hyödyntäminen perehdytyksessä. Toisaalta käyttäjälähtöisyydessä piilee vaara, etteivät saman organisaation henkilöt jaakaan enää samaa päämäärää.

Jos organisaation ja yksilön oppimistavoitteet eivät kohtaa, pyritään luomaan oppimispolku, joka sopii molempien tarpeisiin. Koska osaaminen on aina yksilön omaa, ei organisaation, yksilöllä on suuri valta ja vastuu. Kun organisaatio kouluttaa yksilön tiettyyn tehtävään tai koulutuksen kautta rakentaa hänelle osaamista, se häipyy organisaatiosta, kun yksilö lähtee.

Organisaation pitäisi sopia yksilön kanssa työ- ja kehittymisrooleista, joille on rakennettu tietyt kouluttautumisetapit. Omaksumisellekin pitää antaa aikaa, vaikka jatkuva koulutus sitouttaa. Yksilöiden motiivat voivat vaihdella huomattavasti ja siksi Raaskan mukaan pitäisi yhdistää pedagogiikkaa ja markkinoinnillista vaikuttamista. Hän ilmeisesti tarkoittaa, että pedagogiset tavoitteet on ainakin jossain määrin puettava vastaanottajaystävälliseen muotoon ja näin lisätä yksilön motivaatiota.

Raaska on koonnut oppimisen elinkaaren digitaalisin työkaluin. Alussa on muutosviestintää ja verkkokursseja. Luokkahuonekoulutus ja virtuaaliset oppitunnit muuttuvat pian ohjeiksi ja oppaiksi ja vähitellen käytännön kautta järjestelmiksi ja työkaluiksi. Samalla wikit, rapid e-learning ja blogit osoittavat oppimisen soveltamista, kun aika kuluu riittävästi. Yksilölle pitää siis antaa ensin perusvalmiudet ja pyytää vasta myöhemmin häntä osallistumaan tiedon soveltamiseen ja tuottamiseen.

Pikkuisen menee nyt laidasta laitaan enkä huomaa selvää yhtymäkohtaa luennon teemaan “wikit ja blogit yritysten arjessa”. Ja aikakin loppuu lyhyeen.  Ainakin termit vaihtelivat perehdyttämisestä koulutuksen kautta oppimiseen. Ihmiseen vaikuttaminenkin nousi esiin viimeisessä lauseessa. En tiedä nyt tästä sen enempää.

Tulevaisuus tässä ja nyt

Dicital Competence and Learning -konferenssi on hyvässä vauhdissa. Kaisa Kautto-Koivulan esitys oli kaikkine niine lukuisine mokoma-sanoineen loistava. Pääsin laskuissani kymmeneen mokomaan.

Insinööristä filosofiksi kouluttaunut Kautto-Koivula osasi pukea sanoiksi yhteiskunnallisen murroksen, jonka keskellä elämme. Hän painotti moneen kertaan, kuinka ihminen muuttuu resurssista tekijäksi, kuinka me yksilöinä ja yksilöiden muodostamina verkostoina rakennamme tulevaisuuden suuntaviivat juuri nyt.

Kautto-Koivulan esityksessä kantavina teemoina olivat luovuus ja inhimillisyys. Itsestä pitää pitää huolta. Jos elämä on tasapainossa, on helpompi löytää itselle sopivia elämisen, työskentelemisen ja luovuuden kanavia.

Pitää kirjoittaa tarkemmin illalla. Piti seistä koko esityksen aika, koska Verkatehtaan tilat kävivät auttamatta pieniksi. Järjestäjätytöt sentään löysivät jakkaran takapuolensa alle.

Ruokapöydässä lukuisia konferensseja kiertänyt täti ei herätellyt kummoisia odotuksia huomispäivälle. Hän tuomitsi Teemu Arinan suoraan puppusanageneraattoriksi. Huomenna nähdään, löytyykö termiverhon takaa oikeaa asiaa.

Yllättävää kylllä, nyt taitaa olla käsillä ensimmäinen seminaari, jossa verkkoyhteydet toimivat moitteetta. Verkatehdas –  ten points.

Se kirkastuu sittenkin!

Ihmeellistä. Mahtavaa. Wautsi-wau! Minähän olen kaksi melkein kokonaista työpäivää tehnyt jotakin väikkärin eteen! Kirjoitin puhtaaksi ja luin ajatuksella läpi viimeisen johtoryhmän kokouspöytäkirjan ja innostuin uudelleen.

Miksi ihmeessä minun pitäisi takertua väkisin siihen, miten tutkimassani hankkeessa luotiin yhteistä ymmärrystä, mitä kaupallistaminen on? Voisinhan minä ihan yhtä hyvin ottaa toimintatutkimukselle läheisen kriittisen näkökulman itse tutkimuksen kaupallistamisprosessiin yliopistossa. Siitä saisi vaikka mitä irti.

Tutkimuksen aikana on moneen otteeseen pähkäilty, kenen oikeastaan pitää kaupallistaa akateemista tutkimusta. Onko se yliopiston innovaatioyksikön tehtävä vai tutkijoiden itsensä tehtävä, vai olisiko se jonkun yksittäisen, siihen hommaan palkatun ihmisen tehtävä? Nyt on jo nähty, etteivät yliopistossa syntyneet ideat välttämättä jaksa kantaa euroiksi asti.

Entäpä, jos lähtisin väikkärissäni liikkeelle ihan puhtaasti tästä eurooppalaisesta paradoksista ja sen jälkeen puntaroisin kriittisesti, miten esimerkiksi Kuopiossa voitaisiin kehittää kaupallistamisketjua sujuvampaan suuntaan?

Oikeastaan olen takunnut tutkimukseni kanssa siitä asti, kun olen yrittänyt ympätä siihen oppimisasiaa. Jo aiemmin yritin löysäillä näkökulmaa ja keskittyä vain mielenrakentamiseen. Sekään ei sujunut. Olen alkanut viime aikoina kaivata Tikkasen Irman kaltaista suoraviivaista ohjaajaa, joka olisi varmasti jo työntänyt minut kirjani kanssa maaliin. Nyt olen haahuillut oppimisen kanssa ja todennut olevani tosi tyhmä.

Mitä jos koko tämä aika ja energia olisikin uhrattu vähemmän abstrakteille asioille? Mitä jos olisin päntännyt innovaatiokirjallisuutta? Mitä jos olisin ottanut esiin kylmiä faktoja enkä pehmeää ja puolilämmintä tulkintaa? Mitä jos tekisin sen nyt ja kokeilisin, alkaako tekstiä tulla? Onhan tässä jo pari vuotta poljettu oppimisen suota jalkojen alla.

Lisensiaatintyön uusi tuleminen

Laitoin tiistaina sähköpostia kakkosohjaajalleni Teuvolle. Pyysin apua, kun nyt näyttää pahasti siltä, etten ihan oikeasti saa tehtyä väitöskirjaa. En uskalla pyytää apua Päiviltä, koska joutuisin myöntämään, etten ole tehnyt puoliakaan siitä, mitä olisi pitänyt.

Olen lojunut kohta kaksi vuotta apurahalla. Moni olisi siinä ajassa aloittanut ja lopettanut väitöskirjan, mutta minä vaan kompuroin ihan alussa. Kopsailen iänikuisen vanhoja tekstejäni, jos minun tarvitsee näyttää tekemisiäni. Uutta en saa aikaan.

Kun pääsiäisen tienoilla lopulta myönsin itselleni, etten ehkä tee koskaan väitöskirjaa, lupasin samalla itselleni ja pian koko maailmalle, että kirjoitan vuoden aikana lisensiaatintyön. Melkein kuukauden yritin taistella laiskottelua, Zuman peluuta, urheilua ja kaikkea muuta vastaan ja kirjoittaa jonkinlaista suunnitelmaa. Yritin lukea ja yritin kirjoittaa ainakin muistiinpanot lukemastani. Mikään ei näyttänyt tuottavan tulosta.

Nyt velvoitin Teuvon vaatimaan minulta säännöllisesti lukemista. Se on ehkä ainoa tie päästä eteenpäin. Lupasin lähettää hänelle vapuksi uuden version tutkimussuunnitelmastani. Pian minun pitäisi muutenkin tiivistää ideani kymmensivuiseksi suunnitelmaksi markkinoinnin tutoriaalia varten, joten Teuvolle annettu lupaus palvelee hyvin tutoriaalia.

Joskus aiemmin kirjoittelin täällä blogissa, että teen jokaisesta väikkärini luvusta kolmisivuisen abstraktin jäsentämään kirjoitustani. Nyt tämä lupaus on lunastettava, sillä niistä kolmisivuisista abstrakteista kasautuu pikku hiljaa kunnollinen tutkimussuunnitelma. Nyt vain puhutaan enää lisurista, ei väikkäristä, mikä sekin on iso haaste.

Olin jo aikeissa jättää oppimisen teeman pois lisurista, mutta äsken lounastauolla (surullisen kuuluisaa chili con carnea) katselin aiemmin tekemääni miellekarttaa ja totesin, etten voi luopua oppimisesta edes lisurissa. Sitä paitsi olen käyttänyt mielettömästi aikaa oppimiskirjallisuuteen perehtymiseen ja olisi todellista tyhmyyttä luopua nyt koko tematiikasta.

Tänään olen työstänyt tutkimukseni sisällysluetteloa lisuria silmällä pitäen. Oppiminen saa jäädä siihen, mutta toimintatutkimuksen metodologian ja empiirisen osuuden otan siitä pois. Chili con carnea mutustellessani hoksasin, että voisin tietenkin sisällyttää työhöni empiriaa tapauksen muodossa. Voisin vaikkapa ottaa yleisemmällä tasolla haltuun Kuopion yliopiston kaupallistamisprosessin ja jättäisin tarkemman toimintatutkimuskuvauksen farmasian puolelta väikkäriin, jos sellaista nyt ikinä tulee.

Olisi mukava olla yliopistouudistuksen eturintamassa ja silloin mukaan pitäisi ottaa koko Itä-Suomen yliopisto eli samanlainen selvitys myös Joensuun yliopiston kaupallistamisesta olisi paikallaan. Ja mitäs siitä syntyisi? Lisensiaatintutkimuksen muotoon puettu tilannekatsaus siitä, miten eri tavoin nämä kaksi pian yhdistyvää yliopistoa tällä hetkellä kaupallistamispähkinää pureskelevat! Olisiko hyvä? Olisi. Levisikö tiukka lisurisuunnitelma taas käsiin? Levisi.

Laiskan pulskea yliopisto

Pulputettiin Maisan kanssa eilen illalla maratonpuhelu. Oli ehkä minun tähänastisen elämäni pisin puhelu, mutta Maisalle vain kevyt palauttava harjoitus. Sellaiset puolitoista tuntia. Juttu alkoi oikeastaan jo iltapäivällä, kun törmäsimme kaupungilla.

Taas tiistain luennot palauttivat mieleen sen, miten raakileita yliopisto-opiskelijat vielä ovat, ja siitähän se puhe sitten lähti.

Sitä kuvittelee, että lukiossa opiskelija oppii kantamaan vastuun omasta oppimisestaan, mutta ei. Vielä yliopisto-opettajaltakin odotetaan “oikeita vastauksia” ihan niin kuin linnunpoikaset suu ammollaan odottavat emolinnun tuomia ruokapukleja. Eihän opettaja ole mikään tiedonlähde, joka pulppuaa viisauksia toisen perään. Jotain pitäisi myös itse tehdä.

En ymmärrä, miten kritiikittömästi monet luennoilla kuuntelevat – tai eivät edes kuuntele. Toki joukkoon mahtuu jokunen sellainen, joka haluaa oppia ja tekee sen eteen töitä, mutta silti väitän, että oma-aloitteisuus puuttuu aika monelta opiskelijalta.

Eilisessä Hesarissa julkaistiin mielipidekirjoitus, jossa suomittiin suomalaisten yliopistojen vaatimustasoa riittämättömäksi. Amerikassa opintojen kunniallinen läpäiseminen vaatii kymmenien viikkotuntien työn, mutta Suomessa kuulee jopa kehuskeltavan sillä, miten taas päästiin tentistä läpi avaamatta yhtään kirjaa.

Mistä tämä tällainen kertoo? Olemmeko me “opettajat” laiskoja ja haluamme välttää uusijoiden tulvan vai emmekö osaa arvioida sitä, miten hyvin opiskelijat oikeasti ymmärsivät ja sisäistivät kurssin asiat? Emmekö osaa vaatia riittävästi?

HTM-kurssi viime syksynä päättyi monen osalta hylsyyn. Monet kokivat tulleensa väärinkohdelluiksi, kun joutuivat täydentämään harjoitustöitään. Perusteena oli usein se, että harjoitukseen oli käytetty niin ja niin monta tuntia. Tuskinpa kukaan oikeasti käytti kurssin vaatimustason mukaisesti noin 150 tuntia työn tekemiseen.

Se vaan, että jos alkaisin vaatia kurssin vaatimustasoon ja tuntimäärään verrattavia suorituksia, joutuisin myös itse panostamaan hurjasti töiden suunnitteluun, ohjaukseen ja arviointiin. Pitäisi pystyä itsekin antamaan rakentavaa kritiikkiä ja kommentteja paljon täsmällisemmin kuin nyt.

Onko vika siis lopulta meissä opettajissa? Olemmeko me itse sallineet opiskelijoille laiskottelun ja kannustaneet ylhäältä annettuun oppimiseen, jotta pääsisimme itse mahdollisimman vähällä?

Jos amerikkalaiset yliopisto-opiskelijat hyväksyvät opiskelukulttuurin, joka vaatii yökausien istumista kirjaston lukunurkassa ja kaiken sosiaalisen elämän jättämistä väliin, miksi emme voisi tiukentaa vaatimustasoa myös Suomessa? Suomessa emme voi houkutella kallispalkkaisia guruja luennoimaan ja ilman lukukausimaksujakin suomalaisopiskelija joutuu käymään töissä. Silti olen ihmetellyt joskus sitä, eivätkö opiskelijat ymmärrä, että myös opiskelu on investointi tulevaan. Kun investoit nyt kolme tai neljä intensiivistä opiskeluvuotta, ehdit takuulla paiskia hommia seuraavat 40 vuotta, mutta paiskit niitä ehkä paremmissa paikoissa kuin ne ikätoverisi, jotka tekivät hanttihommia jo opintojensa aikana.

Jari on hyvä esimerkki tällaisesta ajattelusta. Hän investoi väitöskirjaansa pari vuotta. Teki hurjana tutkimushommia ja elää kituutti vähän niukemmin. Nyt kauppatieteiden tohtorina Jari aloitti työt Elinkeinoelämän keskusliitossa ja on kiinteästi mukana valtakunnan innovaatiopolitiikassa yrittäjyyden asiantuntijana. Kuulostaa ainakin minusta melko mukavalta urakehitykseltä.

Suomalaiset yliopistot ovat niin pieniä, ettei organisaatio mitenkään kestä sitä, että opiskelijat alkaisivat notkua yliopiston tiloissa pikkutunneille. Ei edes siinä tapauksessa, että notkunta tapahtuisi kirjastossa täysin hyväksyttävissä, jopa suositeltavissa, aikeissa. Ehkä voisimme joskus kokeilla tempauksen tavoin yökirjastoja. Monet meistä tutkijoista, Jari mukaan lukien, jättää usein yöunet väliin ja tekee intensiivisesti tutkimusta. Sitähän tekevät käsittääkseni myös perusopiskelijat. Tosin vasta viimeisenä yönä ennen tenttiä. Nykyinen elämänrytmi on kääntynyt päälaelleen, joten tällainen yötyö voisi olla ihan mielenkiintoinen vaihtoehto opiskelijoille.

Yksi asia, joka nousi esiin Maisan kanssa puhuessamme, kiinnostaisi minua kovasti. Luonnontieteissä käytetään usein tuutorointia ja ylempien vuosikurssien opiskelijoiden vetämiä lukupiirejä opiskelun tukena. Meillä kauppatieteissä moiseen ei ole uskottu. Joskus on mietitty, että olisihan se ihan hyvä ajatus, mutta kai se on aina kaatunut opettajien laiskuuteen. Kuka se nyt viitsisi niitä tuutoreita ohjata?

Vihreänä opettajana olen varmasti oppinut itse enemmän kuin ne, joille opetan. Asiat on pakko ensin opetella itse. Olen huomannut monessa opettamassani teemassa, että vasta, kun puen ajatuksiani opetuksen muotoon, olen todella joutunut niitä jäsentämään ja arvottamaan. Saman soisi myös opintojensa loppuvaiheessa oleville opiskelijoille.

Jokainen akateemisesti koulutettu ihminen joutuu tai pääsee jossakin työuransa vaiheessa tehtäviin, joissa joutuu jäsentämään osaamistaan ja kertomaan ajatuksistaan muille ymmärrettävästi. Ei olisi pahitteeksi harjoitella näitä taitoja jo opintojen aikana. Mikä olisikaan parempi harjoittelupaikka kuin yleisö, jossa on itse istunut muutamaa vuotta aiemmin? Kun omat kokemukset ovat vielä tuoreessa muistissa, on varmasti helpompi hoksata, mihin alkuvaiheessa olevat opiskelijakaverit tarvitsevat eniten tukea.

Ja miten upeaa tuutorointi ja pienryhmätyöskentely olisikaan fukseille! Hehän pääsisivät sosiaalistumaan osaksi akateemista yhteisöä aivan eri tavoin kuin luennoilla istumalla.

Nyt minulla karkaa juttu käsistä ja olen käyttänyt tämän pohdiskeluun ison osan aamusta. Pitäisi itsekin investoida aikaa tutkimukseen. Olen kuitenkin melko varma, että jos joskus saan väikkärini valmiiksi ja työskentelen opetustehtävissä, olen näiden ihmettelyjen myötä paljon valmiimpi työssäni. Ihan oikeaa opettajaahan minusta ei tule. Aina vain yhden suppean substanssin ns. asiantuntija. Opettamisen taidoista ei voi edes puhua.