Litterointia, litterointia, litterointia

Joskus tuntuu, että väitöskirjatutkimus on pelkkää litterointia. Kvanttitutkimuksen tekijät valittavat ikuisesta koodaamisesta, mutta meillä laadullisen tekijöillä on kirouksena materiaalin auki kirjoittaminen.

Minulla on viime vuodelta kolme haastattelua purkamatta ja nyt litteroinnin helvetti on edessä. Mieli tekisi lukea jotain järkevää ja kirjoittaa edes jotain, mutta ei auta. Litterointihommiin taas.

Elämä 30 laatikkoon

Olen käyttänyt tänään melkoisen tovin uuteen 30Boxes-kalenteriini. Menee uskomattoman kauan kopsata merkinnät puhelimen kalenterista toiseen kalenteriin. 30Boxes ei taida olla ihan parhaasta päästä ilmaisia kalentereita, koska se on jumittanut tänään ainakin kolme kertaa.

Harmittaa, että kaikki kalenterin teemat ovat ihan törkeitä. Miksihän kaikki haluavat sinisävyisiä teemoja? Sitten jos joku haluaa vaihtaa väriä niin seuraavat kaksi vaihtoehtoa ovat vihreä ja pinkki. Mikään näistä ei kuulu erityisiin suosikkeihini eikä aika ja kärsivällisyys riitä tekemään omaa teemaa.

Joku voi nyt tietenkin tökätä minua sormella kylkeen ja muistuttaa, että niinhän tämä blogikin on sinisävyinen. Niin onkin, mutta se johtuu vain siitä, etten osaa muuttaa tätä miksikään eikä ole tullut kysyttyä apua Ilkalta. Eilen oli puhetta, että tämän voisi muuttaa rintasyöpäkuukauden kunniaksi pinkiksi. Mitenhän sekin jäi muuttamatta? Hyvän asian takia kestäisin pinkkiä pari viikkoa.

Niin se on vain päivä luiskahtanut käsistä. Työpöytä on siivottu, mutta siitä huolimatta minä olen edelleen yövaatteissa ja teen selkä mutkalla töitä peiton alla sängyssä. Arvasin jo eilen, että tästä päivästä tulee hyvä ja aktiivinen. Olen ehtinyt tehdä muutoshakemuksen Liikesivistysrahaston apurahasta, anoa rahoitusta Uuden-Seelannin matkaan laitokselta, muokata lukuseminaariabstraktin julkaisukuntoon, muuttaa merkinnät kalenterista toiseen ja jopa pessyt koneellisen pyykkiä. Vielä pitää etsiä Ilkalle muutama tuotteistamismalli ja käydä salilla.  Sitten päivä on niin sanotusti pulkassa.

Kerta kiellon päälle

Tietenkin tupsahti mieleen saunanlauteilla, missä menee opettajan ja tutkijan ero, vaikka lupasin, etten enää pohdi opettajuuteen liittyviä asioita.

Meidän laitoksella kaikki apurahatutkijat on valjastettu valtion rattaiden eteen opettamaan ilmaiseksi. Jotenkin opetus on yritetty jakaa sen mukaan, mikä sattuisi olemaan kunkin tutkijan spesialiteettia. Niinpä minä opetan korkean teknologian markkinointia, toimintatutkimuksen metodologiaa ja markkinoinnin ja kansainvälisen liiketoiminnan -kurssilla innovaatioasiaa.

HTM-luennot (high technology marketing) ovat tältä syksyltä ohi ja edessä on vielä kolme kirjatenttiä ja viisi suullista tenttikuulustelua. HTM on ehkä eniten minun alaani, mutta mitkä ovat ne eväät, joilla minä annan markkinoinnin syventävää luento-opetusta ja vieläpä englanniksi?

Syventävillä kursseilla pitäisi ehdottomasti hioa perusopiskelijasta timantti, joka pärjää ongelmitta työmarkkinoilla. Pitäisi auttaa opiskelijaa näkemään itse, miten jo opittua perustietoa käytetään ratkaisemaan käytännön ongelmia ja etsimään uutta tietoa, jos olemassa oleva osaaminen ei riitä. Okei, myönnetään, ettei tieto ole yhtä kuin osaaminen, mutta olkoon se toisen blogipohdinnan aihe.

Kompetenssi kateissa

Tuntuu turhauttavalta, kun oma kompetenssi ei ole sillä tasolla, että voisi riittävästi ohjata opiskelijoita. Minulla on koko ajan sellainen tunne, että minua luennolla tuijottava joukko tietää, että minä en oikeasti tiedä, mitä teen.

Miten voisinkaan tietää? Muutama vuosi sitten istuin samoilla kursseilla perusopiskelijana. Miten yksi apurahan kurimuksessa eletty vuosi muuttaisi perusopiskelijan opettajaksi?

Periaatteessa HTM-kurssilla voisi istua jopa jatko-opiskelijoita, sillä syventävät kurssit hyväksytään myös jatko-opintoihin. Viime vuonna kurssilla olikin kaksi jatko-opiskelijaa, mutta silloin vedin kurssin turhia murehtimatta. Kai syventävien opettaminen tuntui minusta vielä viime vuonna luottamustehtävältä – melkein kunnia-asialta. Nyt tuntuu siltä, että minua käytetään vain hyväksi. Ketään ei oikeasti kiinnosta korkean teknologian kauppatieteellinen opetus, joten se on vain kätevästi “ulkoistettu” hyväuskoiselle jatko-opiskelijalle.

Millaista osaamista meidän perusopiskelijamme saavat yliopistosta, jossa heidän tärkeimmät kurssinsa on annettu kaikkein kokemattomimpien opetettavaksi? Onko Kuopion kauppatieteellisen saama kritiikki sittenkin oikeutettua? Miten voin katsoa silmiin entistä opiskelijaa, joka on tulevassa työssään täysin sormi suussa, kun minä olen epäonnistunut opettajana?

On opettaja-Outissa jotain hyvääkin. Olen ainakin innostunut aiheestani. Teknologiaympäristö tuo liiketoimintaan aivan uudenlaisia haasteita ja mahdollisuuksia, joita perinteiset toimialat eivät koskaan kohtaa. Vaikka liiketoiminnan perusperiaatteet pätevät myös teknologiaympäristössä, on niiden soveltaminen usein täysin erilaista.

Markkinoinnin haasteet teknomaailmassa

Jo pelkästään markkinoinnin näkökulmasta tekno tuo suuria haasteita. Miten tavoittaa asiakkaat, jotka eivät vielä tiedä tarvitsevansa uutta tuotetta? Miten tehdä radikaalista innovaatiosta helposti lähestyttävä ja omaksuttava? Miten yhdistää usein ristiriitaiset markkinoinnin ja tuotekehityksen intressit? Miten luoda liiketoiminnan pelisääntöjä ympäristössä, joka on kilpailevien teknologioiden, tuotteiden ja toimijoiden temmellyskenttää?

Jokainen haaste on mahdollisuus tehdä jotain muita paremmin, menestyä, kasvaa ja kehittyä. Toisaalta jokainen uusi markkinoille tuotu innovaatio avaa myös mahdollisuuden kilpailijoille tehdä jotakin samaa tai samantapaista. Ja taas toimintaympäristö muuttuu.

HTM-kurssilla olen pyrkinyt näyttämään osan tästä teknoympäristön dynamiikasta. Se, olenko onnistunut, selviää viimeistään, kun opiskelijat palauttavat portfolionsa ja tulevat tenttikuulusteluun. Minä luen sitten kurssipalautteesta, kuinka epäpätevä minä taas olinkaan.

EBRF ihan putkeen

Tässähän on tullut ihan huhkittua viime aikoina. Maanantain luentokokemusten jälkeen en ole ehtinyt edes blogia kirjoitella. Kaikkein eniten aikaa ja eforttia on mennyt EBRF-konferenssiin.

Konferenssi alkoi jo tiistaina get-together partyllä, mutta apurahatutkijana skippasin partyt ja menin Jyväskylään vasta keskiviikkona. Tiistai menikin sitten oman esityksen suunnittelussa.

Nimimiesten kalvosulkeiset

Keskiviikkona kuuntelin epäuskoisena elämäni ensimmäisen oikean konferenssin tarjontaa. Mitä nimekkäämpi esittäjä, sitä surkeampi esitys. Näytti jo siltä, että tarkoituksena olikin tehdä uusia ennätyksiä, montako kalvoa tai slidea mahtuu kahteenkymmeneen minuuttiin. Ensimmäinen esittäjä yritti viittäkymmentä, mutta ei aivan onnistunut.

Minä olin ollut sinisilmäinen ja oletin tottakai, että esittäjät malttavat jättää aikaa myös keskustelulle ja kommenteille. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, joten keskiviikko meni aika pitkälti kalvosulkeisten parissa ja hermoillessa, pitäisikö sittenkin äkkiä väsätä vielä pari ylimääräistä kalvoa omaan esitykseen.

VTT:n verkostoon

Kaikki tauot ja lounastunnit käytin verkostoitumiseen. Lounaalla ideoitiin Tampereen VTT:n kanssa uusia sovelluksia RFID-tageille. Minä keksin niitä aika monta ja joillekin niistä lämpenivät jopa VTT:läiset. Etupäässä mietiskelin vanhusten ongelmia. Tuollainen tagi lääkepurkin kyljessä voisi kertoa esim. kännykälle, miten monta pilleriä mummon pitää kyseistä lääkettä ottaa ja mihin aikaan ja sitten koneääni kertoisi saman infon mummolle – ja niin isosti, ettei mummon tarvitsisi kääntää kuulokojetta kovemmalle.

Samat VTT:n tyypit pyysivät minut ja Heidin illallisella samaan pöytään. Pöytään tuli myös pari tyyppiä Tampereen teknillisestä ja yksi Australiasta ja yksi Hollannista. Taustamusiikki ei vain sallinut juuri keskustelua pöydän yli, joten minä jatkoin jutustelua lähimpänä istuneiden VTT:läisten kanssa. Annoin heille pari konferenssivinkkiä, koska olivat ilmeisen kiinnostuneita akateemisesta matkustelusta.

Kultamitalipaperi

Saivat minut houkuteltua vielä jatkoille.  Olin rättiväsynyt, koska juna lähti Kuopiosta Jyväskylään jo ennen kuutta aamulla ja pakkasin vielä tavaroita puolenyön jälkeen. Koirasen Matti kuitenkin totesi, että minulla on niin hyvä paperi, ettei esityksen takia kannata jättää menemättä. Imarteli pirulainen minua vielä illallakin. Sen Matti aloitti jo aamulla rekisteröinnissä, kun sanoi, että minulla on kultamitalipaperi ja että oli antanut siitä vinkkejä myös Sallisen Ainon avauspuheenvuoroon. Sallinen todella käytti paperini ideoita puheessaan.

No joka tapauksessa olin ihan kiltisti jatkoilla. Heikki komensi minut vielä Giggliniin ja uhkaili, ettei minulle löydy ainakaan Suomesta väikkärin tarkastajaa, jos en lähde. Markkinoinnissa on siis tosi pienet piirit…

Aamulla missasin tarkoituksella ensimmäisen session ja kävin vielä kertaalleen läpi oman puheenvuoroni. Järkkäsin myös viime hetken sijaista tiedekuntaneuvoston kokoukseen, koska varajäsenten kanssa oli jotain häikkää Kuopion päässä. Onneksi sain järkättyä Tannisen kokoukseen vielä kymmentä minuuttia ennen sen alkua.

Helppo olla tyytyväinen

Esitys koitti vähän ennen puoltapäivää ja meni, jos nyt vaatimattomasti koitan tämän sanoa, ihan hemmetin hyvin! Olin tosi tyytyväinen. Pysyin tiukassa aikataulussa huippu hyvin ja pakko olikin pysyä, kun olin aikatauluttanut muutamat tekstit kalvoihin. Ei mitään ongelmia katsekontaktissa eikä edes esityksen jälkeisissä kysymyksissä.

Vielä pitää hioa esityksen aloitusta ja loppua. Nyt sain mielestäni tosi hyvin vietyä esityksen alkuosan kohti selvää käännekohtaa ja vielä sen ylikin. Käänne oli tässä tapauksessa toimintatutkimus. Kerroin ensin väikkärini taustoista ja casen kautta johdatin kuulijat toimintatutkimukseen ja sen tuomiin erityisiin haasteisiin. Olisi ehkä voinut lisätä vielä esimerkit jokaisesta haasteesta, jotta esityksestä olisi tullut elävämpi. Ensi kerralla sitten.

Alun esittelyt ja lopun kiittelyt pitäisi vielä hoitaa selvemmin. Ei mutinoita, että tässäpä tämä nyt oli, vaan jotain älykästä ja kommentteihin kannustavaa. Nyt kerroin, mistä erityisesti haluaisin kuulla kommentteja ja pyysin myös kertomaan, jos joku tiesi tutkimuksen, jossa toimintatutkimuksellista otetta olisi käytetty liiketoimintakontekstissa.

Konstruktiivinen tietokäsitys

Aluksi kukaan ei puhunut mitään, mutta Koiranen hoiti tilanteen hienosti ja aloitti. Hän kehui aihetta mielenkiintoiseksi ja nosti esiin yliopistojen muuttumisen julkisoikeudellisiksi oikeushenkilöiksi lähiaikoina. Koiranen tietenkin kysyi oppimisteoriaa. Käytän työssäni Schultzen ja Stabellin konstruktiivista tietokäsitystä, jossa oppiminen nähdään sosiaalisena vuorovaikutusprosessina. Tietoa ja osaamista konstruoidaan käytössä eli tiedolla on kaksinaisrooli: sitä käytetään toiminnassa, mutta sitä myös tuotetaan toimimalla. Tästä pitäisi joskus kirjoittaa teoreettinen paperi, mutta Ilkka kasvatustieteilijänä tyrmäisi sen kuitenkin liian heikkona taustoiltaan. Ehkäpä jätän oppimisen sitä paremmin hallitseville. Ehkä pitäisikin puhua vain muutoksesta.

Kaupallistamisen epämääräinen käsite

Muita kommentteja sain kaupallistamisen käsitteeseen liittyen. Yksi newyorkilainen proffa ehdotti, että käyttäisin commercialise-termin sijaan valorise-termiä. Okei, olen törmännyt tähän monissa EU-raporteissa, mutta sen sisältö on jäänyt tosi epäselväksi. Itse ehdottaisin konseptointia, joka olisi jotain sellaista kuin conceptualise tms.

Myös Koiranen kyseli kaupallistamisen määritelmää ja sitä, miten lääkekehityksen pitkät kehityskaaret muuntavat kaupallistamisen käsitettä lääkealalla. Pohdin ääneen, että työssäni kaupallistaminen nähdään arvonluontiprosessina ja täsmennettynä tutkin kaupallistamista vain sen alkuvaiheessa, jota nimitin fuzzy front endiksi. Joku sanoi, että FFE ja kaupallistaminen ovat kaksi eri asiaa, mutta olen kyllä täysin eri mieltä. Hollannissa puhuttiin jatkuvasti siitä, miten FFE aloittaa uusien tuotteiden kehityksen ja kaupallistamisen prosessin.

Harmi, että perjantaiaamun kello kahdeksan luennot pakottivat minut Kuopioon päästyäni  muihin hommiin ja konferenssiannin puntarointi jäi heikoksi. Ensi kerralla pitää älytä jättää pari konferenssin jälkeistä päivää vapaaksi. Ei vielä Uudessa-Seelannissa tietenkään;)

Yliopiston verkot veteen

Yliopiston pitäisi ehdottomasti panostaa aktiiviseen verkostoitumiseen. Verkottuminen on investointi tulevaisuuteen, ja vaikka joku teollisuuskongressiin osallistuminen ei toisi akateemista meriittiä, sen kautta voi saada tutkimusrahoitusta, joka aikanaan tuottaa useampia tieteellisiä julkaisuja.

Mutta eihän tätä ymmärretä yliopistoissa. Ehkä tulevaisuudessa, kun yliopistoista tulee liikelaitoksia tai julkisoikeudellisia oikeushenkilöitä, nämäkin asiat korjaantuvat.

Jos minut olisi valittu yritysasiamieheksi, olisin takuulla ottanut verkottumisen yhdeksi tärkeimmäksi teemaksi työssäni. Yliopiston pitää kannustaa verkottumiseen ja kokeneempien tutkijoiden ja proffien yksi tehtävä on opastaa aloittelevat tutkijat verkottumaan.

Hattupäiset orjat

On todella surkeaa, että väikkärin tekijät ovat muuttuneet orjiksi, jotka istuvat labroissaan kuin rotat häkeissä ja puurtavat aamusta iltaan väitöskirjatutkimuksensa kanssa ilman mitään kontakteja ulkomaailmaan. Eihän tohtorinhattu anna heille valmista kontaktiverkostoa ja osaamista ulkopuolisen rahoituksen hankkimiseen, vaikka niin yliopistoissa tunnutaan edelleen uskovan.

Sama juttu meillä kauppatieteissä. Projekteja kuulemma on niin, että ranteita pakottaa, mutta eipä näy yhtään projektia tutkijoiden kerroksessa. Proffat pitävät mustasukkaisesti kaikki ulkopuoliset kontaktit itsellään eivätkä luovuta vastuuta pienimmistäkään projekteista lehtoreille, assareille tai tutkijoille. Luopa siinä sitten verkostoa ja petaa tulevaisuuden työpaikkaa.

Lukuseminaarin abstraktipläjäys

Aamulla heräsin reippaana jo viideltä ja ajoin Kuopioon. Ehdin juuri ja juuri kauppatieteelliseen lukuseminaariin, jonka aiheena on tänä vuonna tieteellinen kirjoittaminen. Hyvää settiä se olikin. Meidän pitää kirjoittaa kurssin aikana artikkeli, konferenssipaperi tai esimerkiksi yksi luku tulevaan väikkäriin. Jo kesäkuussa mietimme Heidin kanssa yhteisen artikkelin kirjoittamista, joten tämä kurssi sopii meille kuin nyrkki silmään.

Tutkimuksen tarkoitus ja tavoite

Opettaja antoi meille tarkat ohjeet, jotka äkkiseltään vaikuttivat tosi selkeiltä, kunnes joku avasi suunsa ja esitti viattoman kysymyksen. Hmm. Mikähän ero tosiaan on artikkelin tarkoituksella ja tavoitteilla? Sitä sitten pähkäiltiin ainakin tunti.

Ihmettelyn lopputulos oli ihan järkevä. Tarkoitus kertoo yleisellä tasolla, mitä kirjoittaja haluaa sanoa paperissaan, tavoite kertoo, millä keinoin ko. tarkoitukseen yritetään päästä ja tutkimuskysymyksessä tavoite ilmaistaan spesifisti kysymysmuodossa. Makes sense, doesn’t it.

Tarkoitus tekee havainnoista tuloksia

Opettaja vielä muistutti, että aivan liian usein väikkäreistä unohtuu väikkärin tarkoitus, jolloin on pelkona, että empiiriset tulokset ovat vain irrallisia havaintoja – eivät täsmällisiä tuloksia. Siinäpä sitä on ihmettelemistä omaankin työhön. Joka tapauksessa meidän pitää kirjoittaa lokakuun puoliväliin kolmisivuinen abstrakti suunnittelemastamme paperista.

Kun joku kertoi kirjoittavansa yhtä lukua väikkäriinsä, minä sain aivan loistavan ajatuksen – jopa sellaisen kuningasajatuksen! Minunhan pitää, himpura soikoon, kirjoittaa jokaisesta oman väikkärini luvusta samanlainen kolmisivuinen abstrakti ja yrittää pukea sanoiksi se, mitä haluan kyseisessä luvussa kertoa! Sitten olisi X-määrä kolmisivuisia tiivistelmiä eri luvuista ja voisi vain täydentää abstraktit kokonaisiksi luvuiksi.

Voi kun ei olisi ensi viikolla Jyväskylän konferenssia eikä HTM-kurssi vielä alkaisi, niin aloittaisin abstraktien kirjoittamisen nyt heti. Pelkään vaan, että jos en heti pääse kirjoittamaan, innostus lopahtaa. On jo lopahtanut niin monta kertaa, että nyt olisi syytä painaa kaasua sen minkä ehtii ja jaksaa. Eikä se Ilkkakaan niin  huono syy olisi saada väikkäri äkkiä alta pois…

Koko tämän blogin perimmäinen tarkoitus on oikeasti motivoida itseni kirjoittamaan väikkäri, sanotaan nyt edes parissa vuodessa. Mitä pikemmin, sitä parempi, mutta vuosi kuulostaa vielä turhan tiukalta aikataululta, kaksi kohtuulliselta ja kolme iäisyydeltä.