Matkailun tulevaisuus 2020

Työ- ja elinkeinomisteriössä laaditaan parhaillaan matkailustrategiaa tuleville vuosille. Työn alla on myös visiointi siitä, mitä e-matkailu voisi olla vuonna 2020.

Itse uskon vahvasti siihen, että erilaiset sähköisen liiketoiminnan välineet tulevat olennaiseksi osaksi matkailupalvelukokemusta. Matkailukokemus laajentuu niin, että matka alkaa jo siitä, kun kuluttajan mieleen hiipii aavistus tulevasta matkasta. Ehkä se aavistus syntyy yhteisön myötävaikutuksesta ilman, että kuluttaja itse sitä vielä edes tiedostaa.

Sähköiset välineet ovat tukemassa matkailutiedon etsimistä ja ostopäätösprosessia, mutta niiden käytto ei pääty siihen. Matkan aikana kuluttaja hyödyntää mobiilisti tai netissä matkailuinformaatiota ja yhteisöjen tuottamaa sisältöä, mutta tuottaa sitä myös itse. Matkan jälkeen kuluttajan kokemukset siirtyvät koko yhteisön kokemuspääomaan. Näin yksilön matkailukokemus lisää myös yhteisönsä matkailukokemusta eikä matkailusta enää voi tunnistaa alku- ja päätöspistettä.

Yhteisöt matkailijoina

Toinen visioni piilee yhteisön voimassa. Kuka onkaan matkailija vuonna 2020? Onko se yksilö, joka haluaa räätälöityä palvelua? Onko se pieni yhteisö kuten ydinperhe tai eri tavoin laajennettu perheyksikkö? Alkavatko suvut matkustaa yhdessä isompina ryhminä vai joko olemme valmiita sähköisissä kanavissa spontaanisti syntyneiden yhteisöjen yhteisiin matkustuspäätöksiin?

Itse kallistun viimeiselle vaihtoehdolle. Kuluttaja on yksilö, itsenäinen ja erilainen, mutta silti samoin ajattelevien muiden yksilöiden joukossa eli omiensa parissa sähköisissä välineissä. Kun yksilö tuntee riittävän vahvan yhteenkuuluvuuden tunteen yhteisössä, yhteisön vaikutus yksilön päätöksiin on vahvempi kuin osaamme arvatakaan. Siksi samanhenkiset ihmiset riippumatta siitä, tuntevatko toisiaan reaalimaailmassa, tulevat jatkossa matkustamaan yhdessä.

Mielenkiintoinen kysymys on myös se, kuka lopulta tuottaa matkailijan matkailukokemuksen. Ehkä virtuaalimatkustaminen tosiaan lisääntyy jopa niin, että asiakas on samalla myös matkansa tuottaja. Silloin, kuten Blue1:n Tuija Hyvärinen oivalsi, omistajuus hämärtyy. Kuka enää omistaa matkailupalvelun, jos se on itse tuotettu ja itse kulutettu?

Laajennettu matkailukokemus

Virtuaalimatkailu ei välttämättä korvaa reaalimatkailua – ei ainakaan vielä vuonna 2020 – mutta se voi laajentaa matkailukokemusta, kuten edellä kuvasin. Kuluttaja osana yhteisöä voi testata matkailukokemusta virtuaalisesti ennen matkaa ja lopulta palata siihen myös matkan jälkeen. Virtuaalisesti voitaisiin siis luoda matkailuodotuksia. Varsinaisen matkan jälkeen kokemuksiin voisi taas palata virtuaalisesti.

Matkailukokemuksen laajentaminen sähköisten ratkaisujen avulla edellyttää, että myös matkailupalvelujen tuottajat ovat tietoisia siitä, mitä matkailijat matkaltaan odottavat. Heidän pitää tietää, millaiset odotukset yhteisössä luotiin matkalle, miten ja missä varsinainen reaalikokemus tapahtuu ja lopulta keksiä keino, miten täyttää odotukset ja jopa ylittää ne. Siksi tarvitaan myös muuta IT-osaamista kuin sosiaalisen median tuntemusta.

Erilaiset teknologiset ratkaisut asiakashallinnasta, viestinnästä ja markkinoinnista logistiikka- ja maksujärjestelmiin on saatava toimimaan saumattomasti yhteen. Siksi tällaiseen integroituun e-matkailuosaamiseen tarvitaan laaja-alaista teknologista koulutusta, jossa matkailun erityispiirteet huomioidaan.

Koulutuksen kautta kansalaistaidoksi

Koulutuksen keinoin ehkä voitaisiin saavuttaa tilanne, jossa nykyiset matkailupalvelujen tuottajat pystyisivät etsimään, evaluoimaan ja valikoimaan juuri heille sopivia teknologisia ratkaisuja. Tällä hetkellä näyttää siltä, että erityisesti pienet yrittäjät ovat konsulttien ja IT-toimittajien armoilla, koska eivät riittävästi tunne sähköistä liiketoimintaa.

Silti sähköinen liiketoiminta ei ole muusta liiketoiminnasta erillinen toiminnan muoto. Se on tätä päivää eikä edes se tiettömän taipaleen takana kultaa hiova Lapin ukko saa tietää savumerkeistä, milloin istua vaskoolinsa kanssa turistien ihmeteltävänä. Teknologia on integroituna kaikkeen tämän päivän matkailuliiketoimintaan, mutta sen muoto voi poiketa yrittäjältä toiselle.

En osaa pelätä liiketoiminnan sähköistymistä, sillä teknologiaosaamisen pitäisi muodostua vuoteen 2020 mennessä kansalaistaidoksi. Jo nyt kouluissa panostetaan medialukutaitoon, sisällön tuottamiseen ja verkkoläsnäoloon. Verkkopresence on sellaista, jota voimme nyt aktiivisesti kehittää, mutta vuosien kuluttua se on jo niin itsestäänselvyys, ettei meidän tarvitse sitä enää ajatella. Läsnäolomme verkossa, mobiililaitteissa, pelikonsoleissa ja kaikissa kuviteltavissa olevissa teknologisissa medioissa on osa identiteettiämme, mutta vain osa sitä.

Emme katoa fyysisinä ja tuntevina ihmisinä, mutta silti yhteisö määrittää meitä ja me yhteisöä aivan kuten aiemminkin. Tulevaisuudessa yhteisöt ovat kuitenkin siinä mielessä erilaisia, että monet niistä näyttäytyvät ainoastaan teknologisten medioiden kautta.

Itse asiassa se, että voin olla oma itseni, vahvistaa omia henkilökohtaisia ominaisuuksiani ja olla aidosti erilainen kuin lähelläni olevat muut ihmiset, mutta silti löytää samoin ajattelevia ihmisiä sähköisten kanavien kautta, luo uskoa tulevaan – ei pelota.

Vertaisten verkosto luo hyvinvointia

Aleksi Neuvonen puhuu ITK’09-esityksessään vertaistuotannosta. Hän on yhdessä Roope Mokan kanssa pohtinut, voidaanko länsimaista hyvinvointia tuottaa myös muutoin kuin perinteisin keinoin. Voidaanko valtio, työ, yksilö ja hyvinvointi yhdistää innovatiivisesti, vaikka lopputulos olisi sama eli yhteinen hyvinvointi?

Kun  kuluttajuus on vahvistunut, myös yksilöllisyys on vahvistunut. Yksilöllisyys ei ole vain hyvä asia, mikä on helppo ymmärtää, jos kulutuksen ja yksilöllisyyden rinnastaa toisiinsa. Kun yhteisöä kohtaa kollektiivinen uhka, niihin ei uskalleta tarttua, koska yksilö kuluttajana joutuu rajoittamaan toimintaansa. Esimerkiksi ilmaston lämpeneminen ei saa meitä muuttamaan toimintaamme. Ei ainakaan heti.

Vertaisvastuun kulttuuri

Pystyvätkö ihmiset ottamaan vertaisvastuuta ja nousemaan yksilöä kohtaavien ongelmien ja ristiriitojen  yläpuolelle? Neuvonen uskoo, että pystyy.

Vertaisvastuu ei ole ylhäältä johdettua vertaishallintoa. Vastuunotto lähtee joka tapauksessa yksilöstä, mutta useista yksilöistä kasvaa enemmän kuin osiensa summa. Neuvonen kertoo esimerkin My Farm -järjestöstä, jossa yksi asukas kasvattaa porkkanoita ja toinen persiljaa. Järjestö kerää kaikkien tuotannosta osan ja jakaa lajikkeita tasapuolisesti kaikille niin, ettei yhdellä ole pelkkiä porkkanoita talven varalle. Yksilö tekee siis sitä, mitä parhaiten osaa. Olipa se sitten vaikkapa porkkananviljelyä.

Mutta onko tämä vain yksi esimerkki sosialismin noususta?

We can -yhteiskunta

David Milliband puhui Politics for the Facebook Generation -työssään ajallisesta kehityksestä. 50-70 -luvulla tarpeet korostuivat muodostaen hyvinvointivaltion. 80-90 -luvulla halu-kulttuuri teki meistä kulutusyhteiskunnan. 2000-luvulla me näytämme tarpeiden ja halujen sijaan omaa pystymistämme. Minä pystyn ja niin muodostuu osaamisyhteiskunta.

Milliband ennakoi 2010-luvulla minä ehkä muuttuu meiksi ja syntyy vertaisyhteiskunta.

Vertaistuotanto, jonka kautta vertaisyhteiskuntaa luodaan, näyttäytyy meille usein sosiaalisen median kautta. Sosiaalisessa mediassa nousee esiin keskustelun teemoja, joihin kaikkien on helppo yhtyä. Syntyy sosiaalisia yhteisöjä – vertaistukiryhmiä – jossa toinen auttaa toista.

Työkalut sivistykseen

Neuvonen antaa kuulijoilleen ajattelemisen aihetta. Mitten vertaistuotannosta tehdään osa perusyleissivistystä? Hyvä kysymys. Todella hyvä kysymys.

ITK09:ssäkin nostetaan esiin monta uutta ja yhtä monta uudelleen lämmitettyä työkalua, mutta päästäänkö työkalupakilla todella luomaan sivistystä? Sivistyksellä on kehänsä, mutta vertaistuotannolla voitaisiin vaikuttaa niihin kaikkiin.

Erityisesti omien tekojen reflektointi ja vastuullisuuden rakentaminen sivistyksen ulkokehällä on mielenkiintoinen seikka. Perusosaaminen, välineiden käyttö ja oppimisvalmiudet antavat meille kykyjä elää yhteisössä, ja yhteisössähän me rakennamme identiteettiämme.

Ehkä ITK09:ssä ja muissa seminaareissa on hyvä antaa meille niitä työkaluja, mutta työkalujen käytön opettelemme, kun olemme läsnä yhteisöissä. Vaikka tuntisi työkalut, mutta ei pysty omaksumaan niiden käytön toimintamalleja yhteisöissä, työkalut ovat hyödyttömiä. Lisääntyykö sivistys, jos tuntee pelit ja vehkeet, muttei niiden yhteisösti sovittua käyttöä?

On virkistävää kuunnella Neuvosta, joka nostaa sosiaalisessa mediassa tutun yksilö versus yhteisö -keskustelun korkeammalle tasolle.  Esimerkit värittävät hänen esitystään, mutta ovat vain esimerkkejä perimmäisestä ajatuksesta. Vertaisyhteiskunta on mahdollista toteuttaa, mutta keinot ovat vielä pimennossa. Muutamia keinoja on jo keksitty, mutta Neuvonen ei sano, riittävätkö ne. Tuskin.

Oppiminen sulaa kuin voi

DCL-konferenssin puheenjohtaja Leena Vainio Suomen eOppimiskeskuksesta päättää konferenssin. Blended learning – sulautuvaa oppimista työssä ja oppilaitoksissa on hänen puheenvuoronsa aihe. Blended learnin -termi on alunperin Bonkin termi. Aiemmin se tarkoitti kontaktiopetuksen ja verkko-opetuksen yhdistämistä. Nyt ajatellaan, että yhdistetään opetustekniikoita ja metodeita tai pedagogisia ratkaisuja. Vainio ihmettelee, miksi pitäisi käyttää uusia monimutkaisia käsitteitä, kun voisi puhua monimuotoisesta opetuksesta sulautuvan opetuksen sijaan.

Sulautuvan oppimisen menetelmien tulisi Vainion mukaan edistää oppimisyhteisöjen rakentumista ja tuottaa tilanteita, joissa omaa oppimista voi seurata ja arvioida. Myös asiantuntijoiden kohtaaminen on tärkeä tekijä.

Satunnaiselle sopivaa visuaalisesti

Satunnaiselle käyttäjälle sulautuvuus näyttäytyy siten, että ympäristö ja sovellukset ovat helposti opittavissa. Satunnainen käyttäjä pysyy pois verkostosta tai ympäristöstä, jos sen käyttö on monimutkaista. Tämä on Vainion mukaan ongelma erityisesti oppimisympäristöissä. Jatkuva käyttäjä saa sulautuvan oppimisen kautta tehokkuutta tehtäväänsä ja samalla kohtaa myös asiantuntijoita verkostossaan.

Yksi keino päästä käsiksi sulautuvaan oppimiseen, on tuottaa visuaalista ja yksilöityä materiaalia. Vainion mukaan tässä konferenssissa visualisointi on nostanut päätään ihan uudella tavalla. Esitykset ovat olleet visuaalisesti häikäiseviä ja niihin on selvästi panostettu. Olen samaa mieltä. Vain harvassa esityksessä on käytetty perinteistä esittämisen formaattia.

Yksilö versus yhteisö

Väsähtänyt yleisö herää keskustelemaan, kumpaa pitäisi painottaa tämänhetkisessä opetuksessa: yhteisöllisyyttä vai yksilöllisyyttä. Kommentit menevät ihan ristiin. Jos yksilön oletetaan hankkivan uniikkia osaamista ja valtaistuvan yksilönä, mikä on hänen roolinsa yhteisössä? IBM:n kaveri muistuttaa, että ainakin heillä yksilön pitää näyttää osaamisensa yhteisölle ennen kuin hänet otetaan sen täysivaltaiseksi jäseneksi.

Olisiko tässä vähän samaa tematiikkaa kuin Wengerin ja kumppaneiden CoPissa? Kun Wenger puhui yhteisön yhteisestä identiteetistä, onko nykyään identiteetti rinnasteinen osaamiselle? Osaaminen ehkä rakentaa identiteettiä. Jos se osaaminen rakentaa yksilön identiteettiä, kahlitseeko osaaminen tai osaamattomuus yksilöä niin, että yhteisö voi hänet hylätä? Jos yhteisön yhden jäsenen osaaminen kasvaa, eikö yhteisön kumulatiivinenkin osaaminen kasva? Miten käy silloin yhteisön jaetulle ja jäsentensä tunnustamalle identiteetille? Hylkääkö yhteisö sen jäsenen, jonka osaaminen kasvaa, vai sen, joka ei voi enää hyväksyä muuttunutta yhteisön identiteettiä?

Menin nyt solmuun ajatukseni kanssa. On vähän hankalaa mietiskellä asioita täällä blogissa ja seurata intensiivisesti luentoa. Toisaalta luento on onnistunut ainakin minun osaltani tavoitteessaan pakottaa meitä ajattelemaan asioita.

Oma osaaminen piilossa

Vainio kertoo ammattikorkeakouluissa tehdystä tutkimuksesta, jossa pohdittiin, toteutuuko sulautuvan oppimisen idea käytännössä. Esimerkiksi oppimisen reflektointi puuttuu lähes kokonaan. Toinen puutteellinen asia on se, miten osaaminen tuodaan esille. Opiskelijoita ei kannusteta julkistamaan osaamistaan. Yllätin itseni mietiskelemästä tammikuun High technology marketing -kurssiani Kuopiossa. Se lienee viimeinen tilaisuus vähään aikaan kokeilla esimerkiksi wikin hyödyntämistä opetuksessa. Taidan antaa opiskelijoille mahdollisuuden kirjoittaa portfolionsa wikisivuksi, mutta pakko pitää myös paperiversion mahdollisuus.

Tilaisuus loppuu hauskaan YouTube-videoon kirjan lukemisesta. Pitää etsiä se ja linkittää tänne.

Voiko nettiin luottaa?

Tietoturva sosiaalisessa verkostossa ja virtuaalisissa maailmoissa puhuttaa monia ja siitä esitystään pitää Petteri Järvinen. Tietoturvan tavoitteena on CIA = confidentiality, integrity, availability (tiedon luottamuksellisuus, eheys, saatavuus). Näistä ehkä helpoin on tiedon luottamuksellisuus, johon pyritään esimerkiksi erilaisten salausjärjestelmien kautta.

Vaikka kaikki kolme saavutettaisiin, meillä on silti vastassa todentamisen ongelma: Miten voimme olla varmoja, että henkilö on todellisuudessa se, joksi hän sähköisessä ympäristössä esittäytyy? Tietosuoja-asia liittyy siihen, että 20-vuotiaan on vaikea kuvitella, miltä tuntuu olla 40-vuotias ja 40-vuotiaan on vaikea kuvitella, miltä tuntui olla 20-vuotias ja varsinkin, kun maailma on muuttunut. Nettihistoriasta voi joskus tosin tulla jopa meriitti, jolloin se, ettei verkosta löydy henkilön nettihistoriaa, kuulostaakin epäilyttävämmältä kuin nuoruuden törttöilyvideot Youtubessa.

Hakukoneet rekrytoinnissa

Työnantaja ei  rekrytoidessaan saa googlata hakijoita. Yleisön kommentissa kerrotaan, että maailmalla on jopa yrityksiä, joita voi palkata selvittämään toisten tietoja netistä. Järvinen toteaa, että ihan varmasti kaikki silti käyttävät nettiä juuri näin, vaikka se on periaatteessa kiellettyä.

Julkinen salaisuus ennen lanseerausta

Melkein poikkeuksetta yritykset julkistavat tai vuotavat tietoja julkisuuteen uusista tuotteista jo ennen niiden lanseerausta. Canon yrittää olla poikkeus tähän valtavirtaan ja säilyttää mallinsa salassa ennen virallista julkaisua.

Henkilötietolaki suojelee yksilöä. Järvinen sanoo, ettei esimerkiksi esityksiin kannata kirjoittaa sähköpostiosoitetta, koska hakurobotit löytävät ne pdf-julkaisuista. Pitää muistaa tämä.

Saatavuus voi olla tietoturvaongelma, jos esimerkiksi Linden Lab vetää joskus töpselin seinästä ja sanoo, että menkää muualle leikkimään virtuaalimaailmaa. Eli olemme riippuvaisia näistä sosiaalisen median ja tietotekniikan palveluista.

Turvallisuus on usein myös tekosyy kieltää jotain. Poliiseiltakin estettiin pääsy YouTubeen “tietoturvasyistä” (9/2008).

Wikipediassa viisaus tiivistyy

Järvisen mukaan yhteisö on joukko ihmisiä, jossa viisaus tiivistyy, mutta niin tekee myös tyhmyys. Wikipedia on esimerkki yhteisöllisestä viisaudesta, mutta toisaalta myös ääri-ilmiöiden kannattajat löytävät toisensa ja saavat vahvistusta ajatuksilleen.

Järvisen sanoista aloin miettiä, ettei yhteisöllisyys sinänsä ei ole ratkaisu mihinkään, vaan ratkaisu moneen kysymykseen on se, mitä yhteisö tekee. Toisin sanoen, ei yhteisö vaan yhteisön tuotos on tärkeää.

Järvinen jatkaa, ettei yhteisön jäsenillä välttämättä ole samoja päämääriä eikä yhteisöllisyys aina lisää luottamusta. Esimerkiksi WinCapitassa luotiin illuusio luottamuksesta, vaikka koko ajan osa porukasta tietoisesti veti muita nenästä.

Internetissä meidän pitää vain sokeasti luottaa palveluun. Meillä ei ole ajallista perspektiiviä ja pitkäaikaista kokemusta nettipalveluista. Luottamus perustuu usein sosiaaliseen suositteluun, josta on kirjoitettu artikkeli. Voidaanko esimerkiksi keinomaailmoihin koskaan luottaa? eBayssäkin voi luoda monia tunnuksia ja tehtailla suosituksia itselleen.

Yhteisö luottamuksen mittarina

Joskus nettiin voi luottaa enemmän kuin reaalimaailmaan. Esimerkiksi Facebook-tietoon, että henkilö ei ole naimisissa voi luottaa paremmin kuin siihen, onko samalla ihmisellä reaalimaailmassa sormus illan viimeisellä hitaalla vai ei. Ainakin pitkällä tähtäimellä sosiaalinen yhteisö varmasti korjaa Facebook-tiedon oikeaksi.

Netti- ja virtuaalimaailmat eivät koskaan ole täysin erillisiä reaalimaailmasta, sillä Ruususen nettiherjaajatkin saivat sakot reaalimaailmassa. Silmiinkään ei ole uskominen, koska virtuaaliavattaret voivat näyttää, miltä haluavat.

Toisaalta esimerkiksi Facebookiin liittyy riski siitä, mitä ystäväverkko kertoo henkilöstä. Jos toimittajalla on ystäviä yhdestä puolueesta, voiko hän enää kirjoittaa puolueettomasti politiikasta? Tai kannattaako kertoa esimerkiksi varkaille, että olet kolme kuukautta maailmanympärysmatkalla.

Hyvä huomio on se, että aina joku luottaa niihinkin, joita itse pidämme idiootteina…

Jaakko wikeistä

Jaakko Salonen Hypermedialabrasta kertoo wikien käytöstä erilaisissa projekteissa. Eniten Hypermedialabralla on kokemuksia media-wiki-alustasta, mutta myös muutamista kaupallisista versioista. Otsikointi, leipätekstin ja listojen tekeminen on helppoa. Kuvien ja tiedostojen liittäminen sekä hyperlinkkien teko ovat myös osoittautuneet helpoksi peruskäyttäjille. Sen sijaan taulukoiden ja rakenteiden käyttö vaatii osaamista. Isojen tiedostojen, kuten videoleikkeiden käyttö, on vaikeaa.

Jaakko on poiminut esitykseensä muutamia kokemuksen mukanaan tuomia hyviä käytänteitä wikien käytöstä. Wikissä on sellaisia tiedonhallinnallisia haasteita, joita ei välttämättä tule muilla välineillä esiin. Esimerkiksi kasvua kannattaa ohjata tavoitteiden avulla. Wiki kasvaa itsestään, mutta kasvusuuntaa kannattaa ohjata esimerkiksi yhteistyöartikkelien avulla. Yhteistyöartikkeleissa otetaan jokin ajankohtainen tynkä artikkeli ja tehdään siitä porukalla parempi sovitussa ajassa. Opetuksessa voitaisiin käyttää porkkanapisteitä eli artikkeliin pitää lisätä ainakin yksi tekstikappale ja siitä saa kiitokseksi porkkanan. Ei kun pisteen.

Toinen Jaakon vinkki on ohjata ihmiset osallistumaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Tulokset ovat parempia, kun kaikki löytävät wikiin ja wikistä tuoreimman tiedon. Siksi käyttäjää pitää ohjata uudelle sivulle, kun siellä on tapahtunut jotain oleellista. Myös linkittäminen on tärkeää. Linkki wikiin oikeaan kohtaan!

Kolmanneksi kannattaa rakentaa ja noudattaa yhteisiä pelisääntöjä. Yhteisten pelisääntöjen ja menettelytapojen noudattamista ei valvota teknisillä ratkaisuilla vaan yhteisön voimin.

Jaakon mukaan keskusteluun chatit ja skypet toimivat paljon paremmin kuin wiki. Wiki edellyttää aktiivista yhteisöä, sillä jos sitä ei käytetä, wiki vähitellen rämettyy ja kuolee pois.

Sosiaalista mediaa Kuopion opein

Sosiaalinen media opetuksessa -seminaari alkaa melkein aikataulussaan, kun Sarah Guth saadaan viimein Italiasta linjoille. Luvassa on asiaa skypestä, blogista, wikistä ja connect prosta. Mukana on 50 yhteyttä ympäri Suomea. Kuopion yliopiston oppimiskeskus on ensimmäistä kertaa järjestämässä seminaaria verkossa. Vähän noloa, kun oppimiskeskus kuitenkin yrittää olla kehityksen etunenässä kehittämässä innovatiivisia oppimisen työkaluja.

Ensimmäiseksi englannin kielen opettaja Sarah Guth Padovan yliopistosta kertoo Skypestä. Hän kehuu alkuun, että Italiassa on kaunis aurinkoinen ilma. Sarah aloittaa määrittelemällä telekollaboraatio-käsitteen. Harmittaa vähän, ettei Sarahin slideista voi kopioida tähän määritelmää.

Sarah alkoi käyttämään Skypeä, jotta englannin opiskelijat Italiassa ja italian opiskelijat Amerikassa voisivat käyttää kieltä myös natiivissa ympäristössä. Telekommunikaation avulla opiskelijat siis saivat mahdollisuuden tutustua ihmisiin ja kulttuuriin paikasta riippumatta.

Skypeä eri tavoin wikiin, oppimispäiväkirjoihin, blogeihin, naamakirjaan ja sähköpostiin yhdistettynä kokeiltiin useaan kertaan. Lisäksi kokeiltiin erilaisia keskustelun ohjaamisen menetelmiä.

Sarahin kokemuksen mukaan opiskelijoiden pitäisi tutustua toisiinsa ennen kuin heidän pitää todella puhua Skypessä. Tutustumiseen voi käyttää valokuvia, blogeja ja naamakirjaa. Hyvin tärkeänä hän piti sitä, että kaikkien Skype-nimet yhteystietoineen ovat listattuna ja kaikkien käytössä myös oppituntien ulkopuolella. Jotta Skypen käytöstä tuli mahdollisimman mutkatonta, opettajien ja oppilaiden piti tietää jo etukäteen, kenen kanssa he työskentelisivät oppitunnin aikana.

Opiskelijat oppivat nopeasti hyödyntämään monia eri kommunikointivälineitä ja käyttämään ohessa myös wikejä, internetiä ja esimerkiksi online-sanakirjoja. Yhdessä kokeilussa wiki oli oikeastaan koko kurssin lopputuotos ja Skype vain työkalu sen toteuttamiseen.

Opiskelijoiden palautteet olivat kannustavia. Monet pitivät erityisesti siitä, että saivat kommunikoida vapaasti saman ikäisten ihmisten kanssa. Toisaalta palautteissa haluttiin myös tarkempaa rakennetta ja ohjausta Skype-keskusteluihin, joten valinta vapaan keskustelun ja täsmällisesti määriteltyjen aiheiden välillä voi olla hankalaa.