Michael Gladwell (25.10.2004) kirjoittaa The New Yorkerissa lääkkeiden hinnoittelusta. Hän käyttää esimerkkinäAstraZenecan närästyslääke Nexiumia. Nexiumin kehitys alkoi alkuperäisen Prilosec-närästyslääkkeen patentin umpeutumisesta. AstraZeneca alkoi aktiivisesti etsiä keinoja, kuinka se voisi edelleen hyötyä Prilosecin huimasta menestyksestä.
Pohdinnan jälkeen Prilosecin vaikuttava lääkeainemolekyyli jaettiin kahtia. Tutkimuksissa lääkkeet näyttivät aluksi yhtä tehokkailta, mutta jatkotutkimuksissa Prilosecin jälkeläinen paransi 90 prosenttia tutkituista potilaista. Prilosec pystyi ”vain” 87 prosenttiin!
Uusi lääke nimettiin Nexiumiksi ja se sai myyntiluvan maaliskuussa 2001. Nexiumin kuukausikäytön hinnaksi tuli 120 dollaria. AstraZeneca panosti lääkkeen markkinointiin, jotta se päihittäisi halvemmat geneeriset lääkkeet.
”In the political uproar over prescription-drug costs, Nexium has become a symbol of everything that is wrong with the pharmaceutical industry. The big drug companies justify the high prices they charge—and the extraordinary profits they enjoy—by arguing that the search for innovative, life-saving medicines is risky and expensive”, Gladwell kirjoittaa.
Kustannukset eivät niinkään johtuneet raskaasta tutkimus- ja kehitystyöstä vaan kliinisistä kokeista, jotka todistivat käytännössä saman tehon kuin Prilosecin aikaan tehdyt kokeet, sekä hurjasta markkinoinnista. Koska Nexium on reseptilääke, Gladwell peräänkuuluttaa myös lääkäreiden vastuuta lääkehinnoittelusta. Lääkäreillä, kuten myös potilasvakuutusyhtiöillä, olisi keinoja vaikuttaa siihen, minkä lääkkeen potilaat valitsevat.
Amerikassa reseptilääkkeet ovat kallita verrattuna esimerkiksi Ranskaan ja Englantiin, mutta geneeriset lääkkeet ovat kiivaasta kilpailusta johtuen maailman halvimpia. Siksi kirjoittaja väittää, että reseptilääkkeet eivät itse asiassa ole kalliimpia Amerikassa vaan ainoastaan hinnoittelujärjestelmä on erilainen: eurooppalaiset maksavat uusista lääkkeistä vähemmän, mutta lääkkeiden vanhentuessa he maksavat niistä amerikkalaisia enemmän.
Lääkehoidon kustannukset ovat kasvaneet Amerikassa vuosittain. Gladwellin mukaan kustannusten nousu ei kuitenkaan johdu siitä, että lääkkeiden hinta olisi noussut vaan vallitsevasta hoitokäytännöstä. Esimerkiksi astmahoidossa on alettu panostaa ennaltaehkäisyyn yhä suuremmilla annoskoilla ja entistä kalliimmilla uusilla lääkkeillä. Myös potilaiden määrä on kasvanut, kun esimerkiksi kolesterolilääkitys määrätään aiempaa nuoremmille potilaille.
Amerikkaan on perustettu erityinen järjestö vertailemaan lääkkeiden tehokkuutta ja tekemään suosituksia halvemmista mutta yhtä tehokkaista lääkehoidoista. Joskus on kuitenkin vaikea sanoa, korvaako halvempi lääke kalliimman. Se, mikä antaa toiselle potilaalle yhtä hyvän vaikutuksen, voi aiheuttaa sivuvaikutuksia toiselle potilaalle.
Usein käy vieläpä niin, että kliinisten kokeiden tuloksia tulkitaan tietyssä kontekstissa, joka vääristää niitä. Esimerkiksi Bristol-Meyers Squibbin Provachol-sydäntautilääke ei osoittautunut tutkimuksissa tehokkaaksi naisten sydänkohtausten ehkäisyissä. Lääke oli kuitenkin jollekin segmentille tehokkaampi kuin vastaava toinen lääke, ja tulos yleistettiin koskemaan koko populaatiota. Bristol-Meyers ei tehnyt itse tällaista tulkintaa vaan joukko riippumattomia sydäntautilääkäreitä.
Artikkelinsa lopuksi Gladwell muistuttaa, ettei kukaan ole erehtymätön. Marcia Angell, joka nykyään on suurimpia amerikkalaisen lääkehoidon kriitikoita, liittyy kiinteästi Provachol-jupakkaan.
The journal in which the Pravachol article appeared, incidentally, was The New England Journal of Medicine. And its editor at the time the paper was accepted for publication? Dr. Marcia Angell. Physician, heal thyself.