Eipä ole taas tullut blogattua. Voi minua. Tällä viikolla olen taas litteroinut eikä se tunnu päättyvän koskaan. Teenköhän liian tarkkaa työtä? Enhän minä periaatteessa tarvitsisi nauhoista muuta kuin sisällön, en niinkutteluja ja kielenkäänteitä.
Ilkka yrittää löytää minulle litterointiapua. Hän on varmaan tuskastunut siitä, kun minä olen tuskastunut ja kiukkuinen litteroinnin takia. Itse ne on kuitenkin tehtävä ja samalla kai oppii myös tuntemaan oman aineistonsa paremmin.
—
Tiistaina kävimme Ilkan kanssa kuuntelemassa innovaatiopolitiikan uusia tuulia Espoon Dipolissa. Innovaatiokonferenssin puhujat olivat kovatasoisia, mutta sisältö jäi kovin pinnalliseksi. Konferenssin avasi elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen, joka valotti uuden kansallisen innovaatiostrategian taustoja. Hänen mukaansa Suomen kyvyttömyys muuntaa kansainvälisesti korkeatasoinen tutkimus edelleen innovaatioiksi, työpaikoiksi ja liiketoiminnaksi, kyvyttömyys houkutella kansainvälistä riskirahoitusta sekä puute tukea yritysten nopeaa kasvua aiheuttavat haasteita taata Suomen kilpailukyky myös tulevaisuudessa. Siksi Vanhasen toisessa hallitusohjelmassa annettiin työ- ja elinkeinoministeriölle tehtävä valmistella uusi kansallinen innovaatiostrategia. Ministeri Pekkarinen totesi innovaatiostrategian tehtävästä seuraavaa:
The task of the national innovation strategy is therefore to recognize the preconditions and the practical means to improve our innovation environment by enhancing the creation and adoption of new innovations. Evidently this all calls for considerable broadening of the traditional concept of innovation policy.
Tähän saakka suomalainen innovaatiopolitiikka on tarkoittanut käytännössä erilaisia kannustin- ja tukijärjestelmiä yritysten ja tutkimuslaitosten tutkimus- ja kehittämistyöhön. Nyt innovaatiopolitiikkaan halutaan ottaa mukaan myös kysyntäulottuvuus. Esimerkiksi ministeri Pekkarinen painotti monin sanankääntein julkisen sektorin kysyntää yhtenä keinona edistää suomalaista innovaatiopolitiikkaa ja sitä kautta myös kilpailukykyä.
Mielestäni jo innovaation määritelmä sisältää kysyntänäkökulman. Esimerkiksi työ- ja elinkeinoministeriön innovaatio-osaston ylijohtaja Petri Peltosen käyttämä innovaatiomääritelmä Innovation = Exploited Competence-Based Competitive Advantage sisältää jo oletuksen innovaatioiden hyödyntämisestä. Ilman hyödyntäjää ei puolestaan ole hyödyntämistä. Toisaalta myös kilpailuedun määritelmä sisältää oletuksen siitä, että on olemassa tekijä, kilpailuetu, joka on niin arvokas, että sen avulla yrityksen, paikan, yksilön tai valtion on mahdollista erottautua muista niin, että syntyy vaihdantaa. Vaihdannassa taas on aina mukana vähintään kaksi osapuolta: ostaja ja myyjä, hyödyntäjä ja tuottaja.
Tämä on vain tällaista määritelmillä kikkailua. Aivan samoin kuin ylijohtaja Peltosen esittelemät innovaatiostrategian pääkohdat, joista ensimmäisessä palvelut, liiketoimintamallit, design, brändit sekä organisatoriset ja työelämäinnovaatiot haluttiin nostaa innovaatiotoiminnan keskiöön yhdessä tieteen ja teknologian kanssa. No, joo. Mikähän unohtui? Missään vaiheessa ei puhuttu ihan tuiki tavallisista tuoteinnovaatioista, mutta kai ne edelleen siellä ”keskiössä” ovat. Mitähän innovaatioita siellä ei sitten ole?
Myönnän, että kansallisen innovaatiostrategian valmisteluryhmä on siinä oikeassa, että kansallisesti ei riitä, jos tutkimukseen ja kehitykseen syydetään tukieuroja. Keksinnöt, tulokset ja muut innovaatioiden raakileet täytyy myös jatkojalostaa niin, että niistä syntyy sosiaalisesti tai taloudellisesti hyödynnettäviä innovaatioita. Tähän jatkojalostukseen ei mielestäni Suomessa ole kiinnitetty riittävästi huomiota. Valitettavasti todellinen jatkokehittämisen näkökulma jäi konferenssissa huomiotta.
Esityksissä puhuttiin kyllä partneroitumisen tärkeydestä, avoimista innovaatioista, vuorovaikutuksesta ja monista muista jatkokehittämisen keinoista, mutta se, miten näihin päästäisiin, jäi avoimeksi. Ehkä konkreettisimpia esimerkkejä kansallisista innovaatiopolitiikan keinoista antoi johtaja Susanne Huttner OECD:n tiede, teknologia ja teollisuus -osastolta. Hän nosti esiin erilaiset yrityksille ja tutkimuslaitoksille suunnatut verokannustimet, ministeriöiden rajat ylittävän suunnittelun, eri sidosryhmien aktivoinnin innovaatiokeskustelussa ja alueellisen päätöksenteon innovaatiopolitiikassa. Huttner kertoi, että useimmat OECD-maat keskittyvät edelleen tukemaan kansallista teknologista kehitystä perinteisillä toimialoilla, jonka avulla pyritään aikaansaamaan radikaaleja, ei vähittäisiä, innovaatioita.
Tilaisuuden mielenkiintoisinta antia oli MIT:in professori Richard K. Lesterin esitys. Myös hän korosti alueellista näkökulmaa innovaatiopolitiikkaan. Lesterin mukaan on olemassa kolmenlaista kilpailua – kilpailua yritysten, ihmisten ja paikkojen välillä – ja kaikilla näistä on erilaiset säännöt ja strategiat. Lester korosti, että kun kilpailu yritysten välillä kansainvälistyy, kilpailu eri paikkojen välillä kiristyy.
Lesterin mukaan innovatiivinen paikka tai alue on sellainen, joka on avoin muualta tuleville innovaatioille ja ideoille; ei sellainen, joka tukee vain omaa sisäistä innovointia. Vaikka Lester ei puhunut suoraan avoimesta innovaatiojärjestelmästä, tämä avoimuus ulkopuolisille innovaatioille toteuttaa sitä alueellisella tasolla. Tietääkseni avoin innovaatiojärjestelmä on yleensä nähty vain yritysten ja muiden organisaatioiden välisenä vaihdantana.
Mielenkiintoista oli myös se, että Lester romutti yliopistojen keskeisen roolin innovaatioiden ja uuden liiketoiminnan synnyttäjänä. Esimerkiksi patentoinnissa aktiivisin yliopisto MIT oli vuonna 2006 vasta 127. vilkkain patentoija USA:ssa ja kaikista innovaatioiden ympärille perustetuista yrityksistä vain pari kolme prosenttia sai alkunsa yliopistosta.
Lesterin mukaan yliopiston rooli alueellisessa innovaatiopolitiikassa riippuu toimialan syntylogiikasta tietyllä alueella. Lester ei käyttänyt alueellisista toimialakeskittymistä klusteri-nimitystä. Hän ei ehkä halunnut osallistua klusteri-, shok- ja sektorimääritelmien sekametelisoppaan ja puhui siksi vain yleisellä tasolla alueellisista toimialoista.
Terminologiasta huolimatta jos keskittymä on syntynyt tietoisen alueellisen panostuksen myötä, akateemisella tutkimuksella on merkittävä rooli klusterin strategisessa kehittämisessä. Jos taas klusteri siirretään alueelta toiselle, yliopistojen pääasiallinen tehtävä on kouluttaa yrityksille osaavaa henkilöstöä. Kun olemassa oleva klusteri monipuolistuu ja tämän laajenemisen myötä syntyy uusi klusteri, yliopistojen pitäisi panostaa poikkitieteelliseen tutkimukseen. Neljäs klusterin syntymekanismi on uudistaa jo olemassa oleva ja jo vanhentunut klusteri. Silloin yliopistoissa pitäisi panostaa parhaiden toimintatapojen etsintään, henkilöstön jatkokoulutukseen sekä sopimustutkimukseen ja konsultointiin.
Omassa väikkärissäni pitäisi edellisen perusteella tunnistaa, miten lääke- tai terveys- ja biotieteiden klusteri on syntynyt Kuopioon. Vasta sen jälkeen voisi pohtia, miten aktiivisesti ja millä keinoin yliopiston pitäisi osallistua lääkeklusterin kehitykseen. Siinäpä sitä riittää taas haastetta, mutta tällainen pohdinta edellyttäisi minulta kammoksumaani innovaatiopoliittista pohdintaa. Siihen ei taida resurssit riittää. Jätän asian kuitenkin hautumaan. Nyt harjoitustöitä lukemaan!