Julkaistu

Satojen kuolleiden blogien vaalit

Kunnallisvaalit ovat nyt takana, ja blogosfääri täynnä blogeja, joita päivitetään seuraavan kerran neljän vuoden kuluttua. Ilman tilastotietojakin uskallan väittää, että ennen vaaleja blogitaivaalle syttyi satoja uusia blogitähtiä, joista osa sammuu ja katoaa kolmen kuukauden sopimuskauden jälkeen, osa jatkaa kuolleina tähtinä elämäänsä, kunnes niitä taas herätellään eloon ennen seuraavia vaaleja.

Seurasin erityisesti Savonlinnan ja Kuopion kunnallisvaaliehdokkaiden blogeja monestakin syystä. Aivan kuten lukiolainen äänioikeutettu Jasmin Syrjälä kirjoitti Itä-Savon mielipideosastolla, sosiaalinen media olisi tarjonnut ehdokkaille loistavan mahdollisuuden saada äänensä kuuluviin. Ne harvat, jotka Mäntylän Syrjälän haasteeseen tarttuivat, epäonnistuivat lähes poikkeuksetta surkeasti.

Hakukoneoptimointi unohtui

Moni hyväkin blogi jäi äänestäjiltä huomaamatta, koska niitä ei yksinkertaisesti löytynyt riittävän helposti. Puolueet osasivat painattaa ehdokkaidensa kuvat ja numerot perinteisiin vaalimainoksiin syksyn sateiden piiskattavaksi, mutta harva puolue huomasi lisätä nettisivuilleen ehdokkaidensa sivut näkyviin. Ehdokkaat julkaistiin nimilistoina, joista isosta osasta puuttuivat numerotkin.

Savonlinnan vihreät kunnallisvaaliehdokkaat
Pelkkä nimi ei riitä. Tarvitaan ainakin numero ja nettisivun osoite.

Kun linkit ehdokkaiden omiin nettisivuihin tai blogeihin jäivät puuttumaan, puolueiden paikallisosastot eivät onnistuneet kanavoimaan liikennettä puolueen sivuilta ehdokkaiden sivuille.

Se tuotti ongelmia paitsi äänestäjille, myös hakuroboteille. Monen ehdokkaan sivut jäivät nettiavaruuteen saariksi, joille ei johtanut yhtään linkkisiltaa. Ehdokkaan nettinäkyvyys jäikin sitten veljenpoikien, kummin kaimojen ja muiden nörttien ammattitaidon varaan, onnistuivatko he nettisivujen lisäksi pusaamaan ehdokkaalle myös sivustokartan, jolla hakurobotti olisi ohjattu paikalle.

Ajanpuute söi mielipiteet

Ilman veljenpojan tai muun nuoren apua, ehdokkaiden olisi ollut helppo perustaa blogi. Silti monet pitivät parempana teettää itselleen staattiset nettisivut.

Yhden ehdokkaan otannalla perusteena oli ajan puute. Jos ehdokkaalla ei ole aikaa kirjoittaa paria blogipostausta viikossa niistä asioista, joita aikoi valtuustossa ajaa, kannattiko hakea koko valtuustoon? Kunnallispolitiikka takuulla vie enemmän aikaa kuin muutamat kirjoittelut.

Ei tarvitse olla hakukoneoptimoinnin wizardi, jotta tietää, että säännöllisesti päivitetyt sivut nousevat hakutulosten kärkeen. Jos ja kun ehdokkaan oma osaaminen ei riitä tekniseen hakukoneoptimointiin, olisi säännöllinen mielipiteidensä julkaiseminen ollut helppo tapa nostaa itsensä näkyviin.  Valitettavasti yksinkertainen haku ”Savonlinna kunnallisvaaliehdokas” ja puolueen nimi perään ei juuri tuota ensimmäiselle hakutulossivulle ehdokkaiden omia sivuja. Demarit ja Perussuomalaiset olivat tähän ainoita poikkeuksia, eivätkä niidenkään tulokset paljon muita parempia olleet.

Yhden asian ehdokkaat

En usko, että kukaan enää pääsee valtuustoon pelkästään niiden äänestäjien turvin, jotka eivät nettiä käytä. Siksi kummastuttaa, että ehdokkaat  käyttivät niin paljon aikaa ja rahaa vaalimainosten jakamiseen ihmisten postilaatikoihin ja marketeissa seisoskeluun. Se, että paikallislehdet ehtivät julkaista muutamien kymmenien ehdokkaiden lyhyet mielipidekirjoitukset sivuillaan, ei antanut näistäkään ehdokkaista sellaista kuvaa, että he osaisivat tehdä viisaita päätöksiä tulevaisuuden mutkikkaissa asioissa.

Vaihtoehtona olisi ollut kirjoittaa laajasti ja perustellen itselle tärkeistä asioista netissä, antaa äänestäjille mahdollisuus kysyä ja kommentoida, ja sen jälkeen vielä vastata esitettyihin kysymyksiin. Lehtien sivuilta tällainen vuorovaikutus puuttui, eikä monikaan meistä äänestäjistä jaksa innostua kunnallispolitiikasta arjen kiireissä marketin käytävillä.

Ei mitään mieltä

Itse aloin epäillä, oliko niillä ehdokkailla lopulta lainkaan mielipiteitä, jotka laiminlöivät nettikampanjoinnin. Eivätkö he uskaltaneet asettautua julkiseen debattiin äänestäjien kanssa, vai miksi todellinen vuorovaikutuskanava torpattiin niin totaalisesti? Näin selustansa on turvannut myös Timo Soini omassa blogissaan, jossa kommentointia ei sallita.

Jos ainoa tapa kertoa omasta ehdokkuudestaan, on painattaa vaalimainos ja jakaa se viattomien äänestäjien postilaatikkoon, voisiko tulevien vaalien ehdokas painattaa sen edes kierrätyskelpoiselle paperille? Mieluusti äänestän ehdokasta, joka uskaltaa käyttää kolminkertaista wc-paperia – ilmoittaapa siinä nettisivun osoitteensa tai ei.

Julkaistu

Hiljaista on

Olen tullut ilmeisesti entistä kriittisemmäksi blogin suhteen. Olen lueskellut Ilkan tuomaa Blogit ja bisnes (Scoble & Israel) -kirjaa ja alkanut todella miettiä, tämän blogin ja oman bloggaamiseni tarkoitusta. Pyysin Ilkalta tietoja käyttäjistä, jotta saisin edes jollakin tasolla tietää, kuka tätä lukee vai lukeeko kukaan.

Näyttää siltä, että eniten tänne tulee vierailijoita reseptien perässä. Possun sisäfile on erittäin haettu termi, joka johdattaa googlaajia myös minun blogiini. Jos joku tekee possua reseptini mukaan, olisi mukava saada myös palautetta. En edes muista, millainen resepti se oli! Toivottavasti ihan maukas 😉

Toinen nouseva juttu on yrttienviljely. Viherpeukalot hakevat tietoa netistä ja hölmöt hakukoneet johdattelevat heitä myös minun blogiini, vaikken tiedä yrteistä mitään. Älkää vaan uskoko, mitä minä täällä yrteistä väitän.

Yrtit ovat nyt vähän kärsineet poudan puutteesta. Viimeksi kylvetyistä siemenistä vain basilika, oregano ja muutamat jäävuorisalaatit ovat nostaneet päätään. Hyvä, että Ilkan kylvämä oregano on kasvussa, sillä minun aiemmin kylvämäni ei kasvanut lainkaan.

Mutta takaisin asiaan. Blogini jalo tarkoitus oli tukea minua väitöskirjaprojektissani. Edelleenkin kirjoittelen muistiinpanoja lukemistani artikkeleista tänne blogiini, mutta yhä edelleen jätän ne viestit yksityisiksi. En ole vieläkään onnistunut ratkaisemaan julkaisemisen ongelmaa. Olisi hyvä saada palautetta ja keskustella, olenko ymmärtänyt lukemiseni samoin kuin muut tutkijat. Harmi vain, että pelkään todella tekeväni karhunpalveluksen joillekin epärehellisille, jos julkaisen muistiinpanot täällä.

Jos tietäisin, että tätä blogia lukee joku aidosti kaupallistamisesta, yliopisto-yritys -vuorovaikutuksesta ja oppimisesta kiinnostunut ihminen, haastaisin hänet vuoropuheluun kanssani. Tiedän, että on ainakin yksi tummatukkainen lukija, joka on näistä asioista kiinnostunut, mutta hänen kanssaan voin keskustella muuallakin kuin täällä. Toisaalta uskon vakaasti, että myös hän kiinnostuisi lukemaan muiden kommentteja, ajatuksia ja vastaväitteitä, jos todellista vuoropuhelua syntyisi.

Mutta miten haastaa vuoropuheluun? Mikä olisi se kipinä, joka saisi ensimmäisen henkilön klikkaamaan kommentoi-painiketta? Pitäisikö minun laukoa täällä viisauksia tyyliin imettäminen julkisilla paikoilla on sama kuin masturboisi julkisesti (vrt. Itä-Savon keskustelupalsta tällä viikolla)? Jos lapsen imettäminen teki historiaa Itä-Savon vilkkaimpana keskusteluaiheena (Itä-Savo 9.5.2008) niin mitä se tekisikään täällä? Mutta tämän blogin tarkoitus ei ollut ainakaan keskustella imettämisestä, josta tiedän vielä vähemmän kuin yrttienviljelystä.

Eikö ketään kiinnosta yliopistojen vaikea tilanne toteuttaa niin sanottua kolmatta tehtäväänsä? Eikö kenelläkään ole mitään sanottavaa siihen, että tutkijat pakotetaan tekemään tutkimuksestaan hyödyntämiskelpoista? Eikö kukaan ole huolissaan akateemisen tutkimuksen yhä niukkenevasta julkisesta rahoituksesta ja entistä kiinteämmästä suhteesta kaupallisiin toimijoihin? Onko kukaan miettinyt, mitä yliopisto-yritys -riippuvuussuhde tekee tulevaisuuden yliopistokoulutukselle?

Toisaalta tuntuu, ettei ketään oikeasti kiinnosta, miten yliopisto lähtee toteuttamaan kolmatta tehtävää. Eihän yhteiskunnallinen vaikuttavuus ja tieteen tulosten hyödyntäminen tarkoita välttämättä sitä, että jokainen tutkimustulos pitää muuttaa rahaksi. Eikö yksi kaupallistamisen tai hyödyntämisen reitti olisi se, että tiedettä käännettäisiin aktiivisesti yleiskielelle ja tehtäisiin se kaikelle kansalle ymmärrettäväksi? Miksi tieteelle on hyväksytty sellainen kieli, jonka ymmärtämiseen tarvitaan vähintään alakohtainen maisterinkoulutus? Onko akateemisen jargonin, ammattikielen tai -slangin, tarkoituksena vain nostaa yhteiskunnasta yksi akateemisesti koulutettu eliittiryhmä ylitse muiden?

Ymmärrän kyllä mainiosti, että tieteen kieli on joissakin tilanteissa välttämätöntä ymmärryksen kannalta. Silloin kun pelastetaan ihmishenkiä, ammattilaisten on syytä puhua täsmällisillä termeillä, jotta kaikki ymmärtävät nopeasti. Ammattilaiset voivat minun puolestani puhua edelleenkin omaa kieltään, mutta mielestäni tiedettä ei pitäisi nostaa jalustalle vain pienen ryhmän saavutettavaksi.

Yliopiston kolmannen tehtävän toteuttaminen voisi aivan hyvin tapahtua myös tiedon julkistamisen kautta enkä nyt tarkoita akateemisia julkaisuja. Tutkimustulokset voisi kääriä pakettiin, jonka jokainen meistä voisi avata. Juuri tämä pakettiin kääriminen kiinnostaa minua. Omassa tutkimuksessani käytän siitä kauppatieteellisen jargonin sanaa konseptointi. Ei tieteen kielestä silti tarvitse mennä toiseen ääripäähän tukkijätkien ja merimiesten kieleen vaan riittäisi, että puhuttaisiin yleiskieltä. Jos joku ei kaikkea ymmärrä, hän voisi kiinnostuessaan kysyä tarkennuksia. On helpompi kysyä silloin, jos ymmärtää paljon, mutta ei aivan kaikkea, kuin silloin, jos ei ymmärrä mitään. Kysyminen osoittaa kuulijan tai lukijan kiinnostusta asiaa ja asian esittäjää kohtaan. Hölmökin kysymys voi lopulta paljastua todella tärkeäksi ja se voi auttaa myös tiedemiestä eteenpäin. Miksi hylätä tämä mahdollisuus ja kyhjöttää ajatuksineen turvassa muulta maailmalta tieteen kielen selän takana?