Seuraan tässä toisella korvalla Tulevaisuus haastaa oppimisen -seminaaria (live), ja ihmettelen esiintyjien kovin normatiivista suhtautumista oppimiseen ja teknologiaan. Iskulauseet täyttävät puheet. Halutaan eroon osaamislistoista (Anita Rubin), pitää keskittyä ihmisiin ja verkostoihin, eikä jakaa rooleja opettajiin ja oppijoihin (Antti Hautamäki). Tekniikan pitäisi tukea oppimista eikä kulkea sen edellä (Anne Rongas). Tiimiakatemiassa opettaminen on jopa kielletty (Johannes Partanen).
Miksi opettajat ovat niin ehdottomia omien näkemystensä kanssa?
Jokaisella kokemusta
Oppiminen ja opettaminen, samoin kuin matkailu, on ala, josta jokaisella on omakohtaista kokemusta. Oma kokemus tuntuu antavan jokaiselle meistä myös oikeuden osallistua aihetta käsittelevään tieteelliseen keskusteluun. Minä en ole opettaja, joten minun osallistumisoikeuteni perustuu ainoastaan omaan kokemukseeni ensin oppijana ja myöhemmin opettajana yliopistossa. Siksi sanoillani ei ole senkään vertaa painoarvoa kuin alan ammattilaisilla Tulevaisuus haastaa oppimisen -seminaarissa.
Siitä huolimatta tutkijan korviani kihelmöi se, miten yksipuolisia ammattilaisten kommentit ovat. Tuntuu, että monet ovat jääneet oman mielipiteensä vangiksi.
Joillekin oppikirja ja opetussuunnitelma näyttäytyvät helvetillisinä piruina, jotka estävät kaikenlaisen luovuuden. Joillekin tekniikka taas on ainoa mahdollinen väylä tehostaa ja monipuolistaa oppimista. Eihän se niin voi olla?
Monenlaiset oppijat, monenlaiset opettajat
Meillä on käsillämme hienoja mahdollisuuksia eriyttää opettamista ja erilaistaa sitä kuvaa maailmasta, jonka annamme lapsille kouluissa. Opettajia on ainakin yhtä monenlaisia kuin oppijoitakin, ja sitä kautta myös opettamisen tavat ovat erilaisia. Kuitenkin oma hyväksi todettu malli tuntuu monelle olevan ”se ainoa oikea”, jota orjallisesti seurataan ja vielä ihmetellään, miksi muut eivät liity fanijoukkoihin.
Eivät kai oppikirja tai perinteinen luokkahuoneen järjestely sentään estä oppimista? Toisille sopii kirjasta lukeminen, toinen tahtoo tutkia asioita itse netistä. Kuten joku seminaarin kuulijoista omassa kommentissaan sanoi, erilaisuus vaatii opettajalta mukautumista ja hyvää analysointikykyä. Miksi kukaan keskustelijoista ei nosta esiin huolta opettajian opettamisen taidoista?
Koulusta kouluun opettajaksi
Olen seurannut sivusta jonkin verran luokanopettajien perus- ja täydennyskoulutusta täällä Savonlinnassa. Peruskoulutus näyttää olevan putki, jonka päästä pullahtaa puolivalmiita opettaja-eineksiä koululaitoksen hampaisiin. Kun 25-vuotias pelokas opettajanalku astuu luokkahuoneeseen, hänellä on portfolion verran substanssiosaamista monelta alalta. Se, mikä häneltä puuttuu, on sisäistetty näkemys opettajuuteen. Tämä on vahva yleistys, ja perustuu vain mutu-tuntumaan.
Silti uskaltaisin kyseenalaistaa paremminkin opettajankoulutuksen ajantasaisuuden kuin sen, mitä ja miten nämä opettavat lapsiamme kouluissa. Helpompi olisi kohdata ”haasteellinen tulevaisuus”, jos muutoksia tehtäisiin jo ketjun alkupäässä.
Yhä edelleen tuleville opettajille opetetaan perustaidot valitsemistaan aineista. Se on hyvä, en kritisoi sitä yhtään. Ongelma onkin se tapa, jolla opettajia opetetaan. Kuinka moni opettaja saa esimerkiksi perustaidot opetusteknologiasta opettajankoulutuksensa aikana? Ei opettajankoulutukseen tarvita välttämättä erillistä opetusteknologian ainetta, vaan koko koulutuksen ajan rakentuvaa näkemystä opetusteknologian soveltamisesta.
Näin pelko siitä, että tekniikka ajaisi opettamisen ja oppimisen edelle, olisi täysin turha. Ehkä ne, jotka asiasta vaahtoavat, toimivat itse teknologian ehdoilla. Hiljaiset opetusteknologian ammattilaiset kyllä ymmärtävät, kumpi on muna ja kumpi kana.
Akateeminen perusta
Toisaalta oppimisen ja opettamisen tieteellinen tarkastelu voisi antaa tuleville opettajille eväitä kohdata oppijoiden erilaisuutta. Vaikka yhteisöllisyys ja moderni suhtautuminen osaamiseen kritisoivat muodollista akateemista koulutusta, tieteellinen perusnäkemys on antanut ainakin minulle monta hyvää tapaa jäsentää maailmaa. Jos ei muuta, piirun verran syvällisempi tieteellinen koulutus alleviivaa sen, että aina ei löydy yhtä oikeaa vastausta.
Tuntematta sen täsmällisemmin opettajankoulutuksen opetussisältöä, epäilen, moniko opettajakokelas pysähtyy reflektoimaan kohtaamisiaan luokkahuoneessa.
Minulle akateeminen peruskoulutus on kuin kivijalka, jota muurataan harkko kerrallaan koko perus- ja mahdollisten jatko-opintojen ajan. Mitä useammin asioita pysähtyy tarkastelemaan oman oppimansa valossa, sitä tukevampi kivijalasta tulee. Substanssiosaamisen voi sitten muurata myöhemmin, jos perusta on kunnossa.