Tekijänoikeus sosiaalisessa mediassa

Tekijänoikeusasia jatkuu juristin silmin. Herkko Hietanen sanoo, että periaatteessa tekijä omistaa tekijänoikeudet tuotoksiinsa. Esimerkiksi Creative Commonsissa tekijä voi kuitenkin räätälöidä tekijänoikeuslisenssiä niin, että muutkin voivat käyttää ja muokata teosta tekijän asettamien ehtojen mukaan. CC on yksinkertaistanut tekijänoikeudellista prosessia niin, ettei omien tuotosten julkaisuun tarvita juristin tutkintoa.

Creative commons ja opiskelumateriaali

Harvardin yliopisto otti keväällä käyttöön periaatteen, että kaikki Harvardin tutkijoiden tuottamat julkaisut säilötään open access -tietokantaan kaikkien saataville.  Tämä kuitenkin vaati, että tekijät toimittaisivat julkaisunsa skannattavaksi tietokantaan tai kirjallisen selityksen, miksi sitä ei haluta julkaistavan. MITOpenCoursewaressa MIT julkaisee kaikki opetusmateriaalinsa CC-lisenssin alla.

Web2.0-palveluissa käyttöehdot ovat kuin kahleet, jotka kahlitsevat ilmaisten palvelujen käyttöä. Käyttöehdot hyväksytään palvelun käyttöönoton yhteydessä ja ne jäävät usein lukematta.

Bloggaajaa uhkaa potkut

Hietasen mukaan työtehtäviä koskevissa blogeissa pitää esiintyä omalla nimellään eikä työnantajan resursseja saa käyttää oma blogin kirjoittamiseen. Työajalla bloggaaminen on ollut parissa tapauksessa irtisanomisen syy.

Hoksasin vasta, kun Hietanen kertoi omakohtaisen esimerkin herjaussyytteistä, että hänhän oli se Lehtovaaran ravintolassa syönyt ja palvelusta julkisesti valittanut henkilö, josta kirjoitimme sosiaalisen median oppaassa matkailuyrityksille.

Voiko nettiin luottaa?

Tietoturva sosiaalisessa verkostossa ja virtuaalisissa maailmoissa puhuttaa monia ja siitä esitystään pitää Petteri Järvinen. Tietoturvan tavoitteena on CIA = confidentiality, integrity, availability (tiedon luottamuksellisuus, eheys, saatavuus). Näistä ehkä helpoin on tiedon luottamuksellisuus, johon pyritään esimerkiksi erilaisten salausjärjestelmien kautta.

Vaikka kaikki kolme saavutettaisiin, meillä on silti vastassa todentamisen ongelma: Miten voimme olla varmoja, että henkilö on todellisuudessa se, joksi hän sähköisessä ympäristössä esittäytyy? Tietosuoja-asia liittyy siihen, että 20-vuotiaan on vaikea kuvitella, miltä tuntuu olla 40-vuotias ja 40-vuotiaan on vaikea kuvitella, miltä tuntui olla 20-vuotias ja varsinkin, kun maailma on muuttunut. Nettihistoriasta voi joskus tosin tulla jopa meriitti, jolloin se, ettei verkosta löydy henkilön nettihistoriaa, kuulostaakin epäilyttävämmältä kuin nuoruuden törttöilyvideot Youtubessa.

Hakukoneet rekrytoinnissa

Työnantaja ei  rekrytoidessaan saa googlata hakijoita. Yleisön kommentissa kerrotaan, että maailmalla on jopa yrityksiä, joita voi palkata selvittämään toisten tietoja netistä. Järvinen toteaa, että ihan varmasti kaikki silti käyttävät nettiä juuri näin, vaikka se on periaatteessa kiellettyä.

Julkinen salaisuus ennen lanseerausta

Melkein poikkeuksetta yritykset julkistavat tai vuotavat tietoja julkisuuteen uusista tuotteista jo ennen niiden lanseerausta. Canon yrittää olla poikkeus tähän valtavirtaan ja säilyttää mallinsa salassa ennen virallista julkaisua.

Henkilötietolaki suojelee yksilöä. Järvinen sanoo, ettei esimerkiksi esityksiin kannata kirjoittaa sähköpostiosoitetta, koska hakurobotit löytävät ne pdf-julkaisuista. Pitää muistaa tämä.

Saatavuus voi olla tietoturvaongelma, jos esimerkiksi Linden Lab vetää joskus töpselin seinästä ja sanoo, että menkää muualle leikkimään virtuaalimaailmaa. Eli olemme riippuvaisia näistä sosiaalisen median ja tietotekniikan palveluista.

Turvallisuus on usein myös tekosyy kieltää jotain. Poliiseiltakin estettiin pääsy YouTubeen ”tietoturvasyistä” (9/2008).

Wikipediassa viisaus tiivistyy

Järvisen mukaan yhteisö on joukko ihmisiä, jossa viisaus tiivistyy, mutta niin tekee myös tyhmyys. Wikipedia on esimerkki yhteisöllisestä viisaudesta, mutta toisaalta myös ääri-ilmiöiden kannattajat löytävät toisensa ja saavat vahvistusta ajatuksilleen.

Järvisen sanoista aloin miettiä, ettei yhteisöllisyys sinänsä ei ole ratkaisu mihinkään, vaan ratkaisu moneen kysymykseen on se, mitä yhteisö tekee. Toisin sanoen, ei yhteisö vaan yhteisön tuotos on tärkeää.

Järvinen jatkaa, ettei yhteisön jäsenillä välttämättä ole samoja päämääriä eikä yhteisöllisyys aina lisää luottamusta. Esimerkiksi WinCapitassa luotiin illuusio luottamuksesta, vaikka koko ajan osa porukasta tietoisesti veti muita nenästä.

Internetissä meidän pitää vain sokeasti luottaa palveluun. Meillä ei ole ajallista perspektiiviä ja pitkäaikaista kokemusta nettipalveluista. Luottamus perustuu usein sosiaaliseen suositteluun, josta on kirjoitettu artikkeli. Voidaanko esimerkiksi keinomaailmoihin koskaan luottaa? eBayssäkin voi luoda monia tunnuksia ja tehtailla suosituksia itselleen.

Yhteisö luottamuksen mittarina

Joskus nettiin voi luottaa enemmän kuin reaalimaailmaan. Esimerkiksi Facebook-tietoon, että henkilö ei ole naimisissa voi luottaa paremmin kuin siihen, onko samalla ihmisellä reaalimaailmassa sormus illan viimeisellä hitaalla vai ei. Ainakin pitkällä tähtäimellä sosiaalinen yhteisö varmasti korjaa Facebook-tiedon oikeaksi.

Netti- ja virtuaalimaailmat eivät koskaan ole täysin erillisiä reaalimaailmasta, sillä Ruususen nettiherjaajatkin saivat sakot reaalimaailmassa. Silmiinkään ei ole uskominen, koska virtuaaliavattaret voivat näyttää, miltä haluavat.

Toisaalta esimerkiksi Facebookiin liittyy riski siitä, mitä ystäväverkko kertoo henkilöstä. Jos toimittajalla on ystäviä yhdestä puolueesta, voiko hän enää kirjoittaa puolueettomasti politiikasta? Tai kannattaako kertoa esimerkiksi varkaille, että olet kolme kuukautta maailmanympärysmatkalla.

Hyvä huomio on se, että aina joku luottaa niihinkin, joita itse pidämme idiootteina…

Raitayritys Second Lifessä

IT-arkkitehti Jukka Ruponen IBM:ltä puhuu liiketoiminnan kehittämisestä virtuaalimaailmojen ja 3D-internetin avulla. Pari tyyppiä näkyy seuraavan esitystä myös Second Lifessä. Telmuskin!

Jos yritys lähtee toimimaan virtuaalimaailmassa, yritysjohdon pitää sitoutua siihen. IBM:llä ainakin on sitouduttu, sillä yritysjohto esiintyy itsekin joskus Second Lifessä ja osallistuu aktiivisesti kehittämispalavereihin. Virtuaalisuus on sekin yritykselle strateginen päätös. Kaikkien ei kannata virtualisoitua, jos se ei tuo yritykselle lisäarvoa ja on enemmän häiriötekijä kuin hyöty. Virtuaalimaailmallekin tulisi asettaa tavoite ja keinot siihen pääsemiseksi. Toisin sanoen virtuaalimaailmassa pitäisi olla jonkinlainen liiketoimintamalli, jota noudatetaan johdonmukaisesti.

Johdolle pitäisi Ruposen mukaan tehdä selväksi, ettei virtuaalimaailma ole paikka, jonne paetaan, vaan paikka, jossa tavataan muita, olivatpa nämä yrityksen omia työntekijöitä tai talon ulkopuolisia. Esimerkiksi IBM:n omassa ympäristössä pidetään aktiivisesti kokouksia, joita kaikki voivat seurata omalta työkoneeltaan.

Ruponen muistuttaa, että standardit ovat tärkeitä virtuaalimaailmoissa, sillä kukaan ei omista virtuaalimaailmoja eikä siksi hallitse niitä. Standardien kautta ympäristöistä luodaan turvallisia, jopa turvallisempia kuin internet on tänään. Turvallisuutta on sekin, että esimerkiksi Second Lifessä voi kokeilla reaalimaailmassa kalliita projekteja. Ruponen kertoo esimerkin talonrakennuksesta. Kalliiksi tulisi rakentaa talo pihalle ja todeta, että eipä ollut kiva ja purkaa se pois. SL:ssä talon voi rakentaa itse pilkkahintaan tai teettää toisilla murto-osalla todellisista kustannuksista.

IBM:lle Second Life on testausmaailma, joka ei suoraan kuvaa sitä, mitä IBM on. Se kuvaa paremminkin ibm:läisiä, jotka kuuluvat Eight bar -ryhmään (IBM:n logossa on kahdeksan raitaa). SL on IBM:lle vain yksi osa-alue ja siksi yritys haluaa tehdä eron eightbarilaisten ja todellisen yrityksen välille. Ruponen itse sanoo, että virtuaalimaailmat ovat IBM:lle yksi kanava lisää tai toimisto, jossa eri puolilla reaalimaailmaa toimivat työntekijät ja kumppanit kohtaavat toisensa.

Intranetin sisäpuolellakin voi olla oma rajattu maailmansa, jossa asioita testataan yrityksen sisällä. SL:ssä kaikki on julkista. Ruponen käyttää näistä palomuurin sisäpuolisista maailmoista intraverse-sanaa. Esimerkiksi Ruposella on käytössään OpenSimulator, johon hän voi kutsua osallistujia myös IBM:n ulkopuolelta.

Virtuaalimaailmat ja muut todellisuutta mallintavat maailmat ovat riippuvaisia ihmisistä. Ilman ihmisiä hienoissakaan paikoissa ei tapahdu mitään. Sisältöä ei pidä keksiä Ruposen mukaan keksimällä vaan käyttää samaa informaatiota, jota yrityksellä jo on wikeissä, blogeissa ja muissa palveluissa.

T. Arinaa aamutuimaan

Teemu Arina aloittaa obama WHAZAAAAA -videolla ja huudattaa eläköön-huutoja Obaman voiton kunniaksi. Teemun mielestä oppiminen on muutosta siinä, miten opiskelija hahmottaa maailmaa ja asiakkaat ovat yrityksen arvo sinänsä.

Alku on kuin suoraan lukion filosofian kirjasta kivoilla kuvilla väritettynä. Huomaan katselevani ikkunasta ohikulkevia autoja. Pelokas nuorimies jatkaa rauhallista kävelyään edestakaisin salin edessä. Yrittää sitoa pienet kokemuksenjyväset yhtenäiseksi tuottavaksi viljapelloksi. Povaan viljelijälle loistavaa uraa liikkeenjohdon konsulttina.

Perhosefekti – kaikki vaikuttaa kaikkeen

Arina jatkaa johtamisen pääsykoekirjasta kohdasta, jossa verrataan pieniä ja ketteriä yrityksiä isoihin ja kömpelöihin. Sitten sidotaan kulttuuri, politiikka, talous, taas filosofia – kaikki sivistyssanoilla väritettynä yhdeksi sekavaksi klimpiksi, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen eikä lopulta mikään mihinkään. Kymmenet vertauskuvat, ulkoaopitut vuosiluvut ja toinen toistaan kauniimmat kuvat värittävät muuten melko monotonista esitystä.

Riippumatta kaikesta siitä ennakkoluulosta, joka oli mieleni saastuttanut, todellisuus on pahempi. Tulee mieleen opiskelijoiden harjoitustyöt, joissa opiskelija on opiskelujensa keskivaiheilla saanut kuningasidean, että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Perhosefekti toteutuu, kun sidotaan kaikki pienet huomiot yhtenäiseksi tarinaksi. Silloin tarinankertojan on pakko irrottaa yksittäiset palaset omasta kontekstistaan ja luoda tarinalleen tyhjästä sekundäärinen konteksti. Nyt tällainen konteksti on web2.0.

Olen toisaalta hämmästynyt Arinan muistista. Hän muistaa tunnettujen filosofien keskeisimmät ajatukset ja latelee niitä esityksensä lomaan. Minä en muista. Minulla on filosofiasta appro tehtynä ja vieläpä loistavin arvosanoin. Silti olen unohtanut, kuka sanoi mitäkin, mutta se ei tarkoita, ettei filosofian opiskelu ole muuttanut ajattelutapaani tai jäsentänyt näkemystäni.

Jäsennys löytyy puhumalla

Se, mikä Arinan esityksestä puuttuu, on mielestäni juuri tuo jäsentynyt näkemys. Hän kertoo yksityiskohdista, muttei näe kokonaisuutta. Yhtenäinen tarina on hänen esityksessään vain joukko yhteensidottuja yksityiskohtia. Siksi esimerkiksi eilinen Kaisa Kautto-Koivulan esitys oli hyvä. Myös hän aloitti tuomalla esiin yksityiskohtia, mutta varsin pian hän jäsensi yksityiskohdat laajemmaksi ilmiöksi. Vaikka kuulija ei allekirjoittaisi esittäjän näkemystä tiettyyn ilmiöön, hän voi vakuuttua näkemyksen mahdollisuuksista, jos se on yhtenäinen, yhdenmukainen, selkeä ja ennen kaikkea jäsentynyt. Valitettavasti nyt ei päästä samaan.

Omassa viimeviikkoisessa MAR-luennossani oli jäsentynyt näkemys, mutta vain puolessa luennossa. Innovaatioasiaan olen jo perehtynyt niin syvällisesti, että siitä voin mielestäni kertoa varmasti ja vahvasti. Innovaatioistakin kerron vain oman näkemykseni, mutta en pysty – eikä kukaan muukaan pysty yksin – kertomaan koko totuutta. Ei totuuden kertominen olekaan tavoitteena ja kaikkein vähiten se on tavoitteena yliopistossa, jossa kriittisiä lausuntoja esittävät opettajat ehkä parhaiten herättelevät opiskelijat ottamaan itse selvää asioista.

Harmillista, etten selvästi ole vielä saavuttanut riittävää ymmärrystä sähköisestä markkinoinnista. Jäsentyneen näkemyksen puuttuminen paljastuu viimeistään siinä vaiheessa, kun asiasta pitää puhua ääneen. Keskustelun aikana jäsennys voi syntyä ja aiemmin piilossa ollut vielä hahmottumaton jäsennys voi saada muodon. Luennoidessa jäsennyksen puutteet näkyvät selvästi, kun passiivinen kuulija ei paikkaa esittäjän aukkokohtia. Olen kokenut, että opettaminen auttaa minua tunnistamaan jäsennykseni ongelmat ja siksi opettaminen kannattaa, vaikka se aiheuttaa vaivaa.

Avoin innovaatio taas esillä

Mutta takaisin esitykseen. Jos esityksestä pitää jotain poimia niin ehkä avoin innovaatio -asia on sellainen. Taas olen saman kysymyksen äärellä. Mitä uutta avoimen innovaation järjestelmässä on? Sellainenhan on ollut aina olemassa. Wim Vanhaverbeeke sanoi Enschedessä viime vuonna, että uutta onkin se, että ajatus on nyt lähtenyt liikkeelle yrityksiltä, kun se aiemmin oli läsnä vain akateemisessa maailmassa. En väitä, että avoin innovaatio olisi toteutunut akatemiassa, mutta toteutuuko se nyt yritysmaailmassa sen paremmin. Jalo ajatus on silti sanottu ääneen ja naulattu pöytään.

Olen kiitollinen, että olen saanut keskustella avoimista innovaatiojärjestelmistä Vanhaverbeeken, idean toisen isän, kanssa ja yhtä iloinen olen keskustelusta Eelko Huizinghin kanssa. Vanhaverbeeke puolusti tietenkin avoin innovaatio -teoriaa, mutta Eelko – olen tehnyt sinunkaupat – jakoi mielipiteeni siitä, ettei teoria sinänsä tuo esiin mitään uutta. Sama pätee blue ocean -teoriaan. Open innovation on tällä hetkellä konsulttien tähtituote tai jopa lypsylehmä, mutta tuleeko siitä joskus rakkikoira, joka ei tuota mitään?

Hienoa, että Teemu Arina on niin kiinnostunut oppimisesta sähköisessä ympäristössä, että on lukenut monen alan kirjallisuutta. Hienoa, että hän on myös kiinnostunut panostamaan esityksensä visuaaliseen asuun. Hienoa, että Suomi saa veroeuroja Arinan kaltaisten konsulttien palkkioista.