Digitaalinen naiivius

Minua haastateltiin äsken Haaga-Helian opinnäytetyötä varten, ja sen innoittamana aloin miettiä sosiaalisen median tulevaisuutta. Meillä on vastassamme monia kysymyksiä, joihin kukaan tuskin osaa vielä vastata. Yksi sellainen on, mitä sosiaalinen media tarkoittaa tulevaisuudessa. Onko se enää samanlainen erilaisten palveluiden viidakko, johon yksilö katoaa tavoittamattomiin, vai onko sosiaalinen media jo niin arkipäiväistynyt, ettemme edes huomaa sen läsnäoloa?

Anssi Huisman Jyväskylän yliopistosta on laatinut skenaarioita sosiaalisen median tulevaisuudesta, ja ottaa pro gradussaan kantaa siihen, millaisena maailma näyttäytyy vuonna 2020.

Huismanin esittämät neljä skenaariota eivät mielestäni ole vaihtoehtoisia todellisuusmalleja kymmenen vuoden päähän, vaan osa ennakoidusta kehityksestä on jo tapahtumassa. Sosiaalisen median ylenpalttinen hypetys on jo laantunut maailmalla ja Suomi seuraa pian perässä. Sosiaalisen median ei pitäisi olla enää tämänpäivän yrityksille The Next Big Thing, vaan osa arkirutiineja.

Toisaalta uhkakuva siitä, että palvelujen monipuolisuus tekisi niiden käyttöönotosta vaikeaa organisaatioille, kuulostaa erikoiselta. Teknisesti sosiaalisen median palvelut eivät välttämättä ole kovinkaan kunnianhimoisia, mutta se, miksi iso osa nousevista yhteisöistä kaatuu ja vain harvat selviävät kilpailussa, johtuu paremminkin siitä, miten palvelu saa houkuteltua ja sitoutettua käyttäjiä. Siksi intresseittäin hajanaiselta vaikuttavat sosiaalisen median palvelut eivät suoraan tarkoita teknistä hajanaisuutta.

Ehkä jo muutaman vuoden kuluttua olemme tilanteessa, jossa parin palvelun tekninen osaaminen voidaan helposti monistaa seuraavien palveluiden käyttöönottoon. Siirtyminen palvelusta toiseen ei enää olekaan tekninen haaste vaan edelleen sama sosiaalinen haaste kuin se on jo nyt.

Ihminen yhteisöjen summana

Mark Suster esitti omat ennustuksensa sosiaalisen median tulevaisuudesta. Hän, kuten monet muut, ennakoi, että sosiaalinen graafi eli se, miten olemme kytköksissä toisiimme sähköisessä maailmassa, tulee arkipäiväiseksi työkaluksi. Kuulumme useampiin sosiaalisiin verkostoihin aivan kuten fyysisessäkin maailmassa, ja kannamme näiden ”verkostojen taakkaa” mukanamme paikasta ja ajasta toiseen.

Vaikka Suster oli tiukasti sitä mieltä, että tulevaisuudessa meillä on useita verkkopersoonia, itse uskon, että viimeistään tulevat sukupolvet kasvavat siihen ymmärrykseen, että sähköisessä ympäristössäkin meistä on olemassa vain yksi minä, jolla on useammat kasvot.

Useammat kasvot paljastavat samasta henkilöstä erilaisia puolia. On työminä ja on monenlaisia harrasteminiä. On tämänhetkinen minäni ja on historiallinen minä, mutta historiallinen tietopääoma minusta on vain eräänlainen kasvutarina siitä, miten minusta tuli tämä nykyinen minäni. Fyysisessä maailmassa meillä on mahdollisuus muuttua ja kasvaa ihmisinä. Miksi ei siis myös virtuaalisessa maailmassa? Vaikka itse antamamme ja meistä kerätty tieto kumuloituu tietopääomaksi, jota voi tulevaisuudessa hyödyntää helposti, uskon, että asenteet ja ymmärryksemme tämän tiedon hyödyntämisestä muuttuvat.

Tiliviidakosta monivivahteisiin verkkopersooniin

Olen ehkä sinisilmäinen optimisti, mutta miten voisimme tuomita parinkymmenen vuoden päästä ihmisiä sen perusteella, että nämä ovat hölmössä nuoruudessaan julkaisseet itsestään verkossa biletyskuvia, jos meistä kaikista sellaiset jo löytyvät? Suster nosti esiin mielenkiintoisen termin. Hän sanoi, että nuoret eivät ole digitaalisesti naiiveja. Hän sanoi, että nuoret jo nyt luovat itselleen useita tilejä sosiaalisen median palveluihin erilaisten nimimerkkien avulla, joten he kyllä osaavat huolehtia siitä, että hölmöilyt eivät pääse tulevan työnantajan käsiin.

Näin varmasti onkin, mutta on mielestäni täydellistä naiiviutta luulla, että yksittäiset nimimerkit turvaisivat itse annetut tiedot niin hyvin, ettei se fyysisen maailman ystävä, joka tuntee minun kaikki nimimerkkini, koskaan tule paljastaneeksi niitä virtuaalisessa ympäristössä.

Tulevaisuus näyttäisi paljon paremmalta, jos jonakin päivänä voisimme nähdä digitaalisesti tallennettujen hölmöilyjen taakse. Niiden ihmisten, jotka pääsääntöisesti toimivat sivistyneesti ja itsestään ja muista huolehtien, ei pitäisi joutua miettimään sitä, miten 15-vuotiaan yhden illan hölmöilystä joutuu kärsimään 30 vuoden päästä. Kenenkään ei pitäisi kärsiä siitä, ettei tullut ajoissa avanneeksi itselleen useita ”accounteja” sosiaaliseen mediaan.

Kiellot jäävät menneisyyteen

Sama pätee myös organisaatioihin. Monet yritykset ovat julkaisseet viime aikoina ohjeita nettikäyttäytymiseen. Vielä tänään iso osa työvoimasta tarvitsee ohjeita ja haluaa toimia niin kuin sanotaan, mutta ehkä joskus elämme maailmassa, jossa nettikäyttäytyminen on yhtä sisäänrakennettua kuin sivistynyt käyttäytyminen fyysisessä maailmassa.

Ihmisten joukossa on aina niitä, jotka käyttäytyvät pöljästi. Sosiaalinen media ja netti tarjoavat ainoastaan kanavan välittää nämä pöljäilyt yhdellä napin painalluksella koko maailmalle. Kun kasvatuksen, kokemuksen ja koulutuksen kautta opimme ymmärtämään tämän, yritysten ei enää tarvitsisi naulata seinään teesejä nettikäyttäytymistä varten.

Mielestäni yrityksillä on oikeus puuttua henkilökuntansa verkkokäyttäytymiseen silloin, kun tämä vaikuttaa yrityksen toimintaan. Yritys ryhtyy toimenpiteisiin, jos hillut vapaa-ajallasi työasussa porttikongien pultsariporukoissa. Ihan samalla tavalla silloin, kun sanot julkisesti Facebook-tililläsi olevasi tietyn yrityksen palveluksessa, pidät virtuaalisesti yrityksesi työasua. Totaalinen kielto on eri asia kuin puuttuminen normaaliin, hyvätapaiseen verkkokäyttäytymiseen. Voihan joissakin tapauksissa työntekijän vapaa-ajan verkkokäyttäytyminen jopa palvella yrityksen etuja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *