Outi-Maaria Palo-oja

Bloggailut ovat jääneet aika vähille viime aikoina. Ennen pääsiäistä sain kuitenkin jonkinlaisen ideanpoikasen väikkärini rakenteesta. Hahmottelin paperille, mitä olenkaan tekemässä ja tajusin, että ihan oikeasti palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Pitkänäperjantaina kävimme Ilkan kanssa kävelyllä ja siinä Ilkalle suunnitelmaa kertoessani tajusin, että minulla olisi sittenkin ihan looginen palanen irrotettavissa lisuriksi näin ensi alkuun. Meillä ei lisureita juuri harrasteta, mutta kun tällä hetkellä koko väikkärin tekeminen näyttää niin vaikealta, lisurista voisi olla ainakin välitavoitteeksi.

Suunnittelin sellaista, että yliopiston tehtävät yhteiskunnallisessa kontekstissa ja erityisesti kolmas tehtävä muodostaisi metatason tarkastelun työssäni. Sitä voisi miettiä triple helixin kautta, ei vain yliopiston näkökulmasta. Mitä kolmas tehtävä on, miten sitä toteutetaan, mitä siitä on tutkittu?

Sitten voisi erottaa kaupallistamisen vai olisiko se nyt tutkimuksen jonkinlainen konseptointi, erityistarkasteluun. Kaupallistaminen tai tämä konseptointi olisi siis tutkittava ilmiö. Yhtäkkiä hoksasin, että kaupallistamista voisi lähestyä yksinkertaisen nelikentän kautta: Kuka, mitä, kenelle ja miten.

Ensimmäisessä miettisi, ketkä ovat kaupallistamisprosessin toimijat. Niitä olisivat yliopisto, teknologiansiirtoyksiköt, tutkimusryhmät, tutkijat, yrittäjät jne. Toisaalta pitäisi myös miettiä vähän omistusoikeuksia. 

Kun kaupallistetaan tai laajemmin, toteutetaan yliopiston kolmatta tehtävää, objekti voi saada monenlaisia muotoja. Se voi olla patentti, konsultin välittämä tieto, artikkeli, keksintö, toimivaksi osoitettu konsepti (proof of concept) tai esimerkiksi koulutettu ja osaava henkilö. Siksi mitä-kysymys olisi aiheellinen. 

Kenelle tutkimusta konseptoidaan tarkoittaisi sitä, hyödyttääkö objekti yhteiskuntaa vai yrityksiä. Yhteiskunnallinen hyöty voi olla sosiaalista (esim. uusia ravintosuosituksia) tai taloudellista (uusia tuotteita kuluttajille). Yrityksille kaupallistettava osaaminen voi tuoda liiketoimintaa, kasvua, kansainvälistymistä tai se voi olla alku täysin uudelle yritykselle.

Miten-kysymyksessä mietittäisiin kaupallistamisen reittejä. Julkaiseminen, konsultointi, spinoff-yritykset, lisensointi tai myynti olemassa oleville yrityksille ovat yleisimmät reitit, mutta löytyisikö sitten vielä muuta.

Ainakin näin äkkiseltään tuntuu siltä, että nämä kaksi teemaa olisi helppo vetää yhteen. Koko kaupallistamisen nelikentässähän on lopulta kyse yliopiston, yhteiskunnan ja yritysten välisestä yhteistoiminnasta. Näin voisi kohtalaisen helposti palata kaupallistamisasiasta metatason triple helixiin. Lopuksi voisi vielä miettiä yleisellä tasolla, miten eri tieteenalat ja liiketoiminta-alueet muuttavat kaupallistamisen nelikenttää. Siinä olisi sitten jo johdatus väitöskirjaan.

Väikkärissä empiria lääketutkimuksen puolelta rajaisi tarkastelua ja nostaisi esiin vielä teoreettisen lähestymistavan: sensemakingin tai sensegivingin eli prosessin, jossa yhdessä toimien luodaan ja annetaan merkityksiä uusille ilmiöille. Empiriassani triple helixin yliopisto, yhteiskunta ja yritykset pyrkivät luomaan yhteistä ymmärrystä lääketutkimuksen kaupallistamisesta.

Jos yrittäisi tiivistää, niin väikkärini tutkimusilmiö on akateemisen tutkimuksen kaupallistaminen/konseptointi, tarkoitus on jäsentää akateemisen tutkmustulosten konseptoinnin tai kaupallistamisen prosessi, ja tavoite kuvata sitä, miten triple helixin tahot konseptoivat akateemista lääketutkimusta. Tutkimuskysymys kuuluisi jotenkin näin: ”Mitä ja miten tapahtuu, kun tutkijat, yritykset ja välittäjäorganisaatiot yhdessä konseptoivat akateemista lääketutkimusta?” Päivihän kerran sanoi, että väikkärillä pitää olla tarkoitus ja sen jälkeen täsmällinen tavoite ja tutkimuskysymys.

Tutkimuksen lähestymistapa olisi jonkinlainen yhteistoiminnallinen merkitystenanto. Päivi sanoi tutkimusseminaarissa, että riittäisi, jos puhuisi oppimisteoreettisesta lähestymistavasta, mutta kun se oppiminen on niin vaikeata. Pitäisi vielä miettiä, miten tuon oikein pukisi sanoiksi. Joka tapauksessa yhdessä toimien tapahtuva merkitystenanto tai -luonti on se, mitä yritän sanoa. Rajaukseksi tulee tietenkin tieteenala eli lääketutkimus ja tapaukseksi KnoPro-hanke. Jos haluaisin, voisin vielä nimetä näkökulman eli toimijan, jonka kautta tutkittavaa ilmiötä tarkastelen. Näkökulma olisi triple helix, ei pelkkä yliopisto.

Nyt tämä on vähän vaikeaselkoisesti kirjoitettu, kun tahtoo pääsiäinen vielä väsyttää. Piti vain saada tämä kakaistuksi ulos, ettei pääse unohtumaan. Mietin lisää myöhemmin. Nyt viime hippuset mämmiä masuun ja nukkumaan.

Nyt kun muut kiireet ovat hellittäneet – pahasti näyttää siltä, että eivät pitkäksi aikaa – olen voinut keskittyä oikeisiin töihin. Väikkärin edistyminen näyttää tällä hetkellä vähän harmaalta, mutta jos oikein tarkasti katselee, voi harmauden keskellä jo nähdä pienen pienen valojuovan.

Olen lukenut ihan kohtalaisesti, vaikka nyt viime aikoina nielurisaleikkaus vähän jarrutti tahtia. Se vaan, ettei mikään lukemani ihan suoraan käy väikkäriini. Olen nyt yrittänyt ottaa oppimisasiaa haltuun vähän laajemmalla skaalalla. Maisan lainaksi antama HBR:n kokoelma oppimista käsittelevistä artikkeleista on ollut tosi hyvä ja kevyt läpileikkaus oppimiseen, vaikka opus on jo vähän vanha. HBR ei ole tietenkään kaikkein korkeatasoisin tieteellinen julkaisu, jos sitä voi tieteelliseksi ylipäätään kutsua, mutta on ollut tosi mukava välillä lueskella ihan lukemisen ilosta selkokielellä kirjoitettuja artikkeleita.

Lukemista on hidastanut muistiinpanojen tekeminen, joten Maisan kirja on vasta vähän yli puolenvälin. Muistiinpanojen tekeminen sopii minulle hyvin. Tykkään pukea artikkeleiden minua kiinnostavat ajatukset napakaksi paketiksi omin sanoin ja erityisesti tykkään siitä, että olen pystynyt kirjoittamaan tänne blogiin muistiinpanojen sekaan myös omia ajatuksiani. Jokainen artikkeli saa minut pohtimaan jotain uutta omassa työssäni ja se on hyvä saada heti talteen.

Olen ehkä maailman huonomuistisin väitöskirjan tekijä. Minulla ei vain yksinkertaisesti pysy mielessä, kuka sanoi mitäkin ja mitähän jonkin teorian yksityiskohdat olivatkaan. Sitten aivan yllättäen osaankin soveltaa lukemaani johonkin uuteen kontekstiin. Sitten onkin kiire etsiä alkuperäinen lähde ja palauttaa mieleen omat silloiset ajatukseni. Blogi sopii siihen mainiosti.

Olen miettinyt kovasti, mikä olisi järkevä tapa julkaista artikkelien kirvoittamia ajatuksia. Koska tiivistän artikkelien sisällön omin sanoin suorasanaiseksi tekstiksi, en halua, että kirjoitukseni joutuvat opiskelijoiden tenttilukemistoksi silloin, kun aika ei riitä kahlaamaan koko artikkelia läpi. Missään nimessä en halua nähdä omia ajatuksiani jonkun toisen kopioimina.

Muistiinpanoissani keskityn vain siihen, mikä minua kiinnostaa, joten artikkeleissa on varmasti paljon sellaista, joka ei blogiini päädy. Olisi moraalisesti arveluttavaa antaa joillekin epärehellisille ihmisille mahdollisuus hyödyntää tiivistelmiäni, jotka eivät edes ole koko alkuperäisartikkelin kattavia. 

Toisaalta ajatukset olisi hyvä kuuluttaa maailmalle, jotta maailma voisi oikaista sen, minkä olen itse ymmärtänyt väärin. Niinhän tiedeyhteisö parhaimmillaan toimii: itse itseään jatkuvasti korjaten. Miten siis ratkaista tämä äärimmäinen dilemma, joka jossain määrin haittaa omaa oppimistani?

Tähän saakka olen vähän vaihtelevasti julkaissut muistiinpanojani täällä blogissa. Tämän vuoden puolella olen sitten taas jättänyt muistiinpanot vain omaan käyttööni. Nyt en voi edes kirjoittaa väikkäriini tai vaikkapa tätä väitöskirjablogia koskevaan raporttiin joskus tulevaisuudessa mitään siitä, miten sosiaalisen median itsekorjautuvuus toimi väitöskirjablogissa. Miten voisinkaan, kun osaan teksteistä kaikilla on vapaa pääsy ja osa jää näkemättä?

Olisi hykerryttävä ajatus, jos jossain hamassa tulevaisuudessa voisin hattupäisenä tohtorin planttuna pohdiskella, miten blogi auttoi minua väitöskirjaprosessin kuluessa. Ei liene kovin paljon tutkittu alue, mutta takuulla ajankohtainen!

— — —

Soitin äsken Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen neuvontalinjalle ja varmistin blogi-kantasanan johteiden oikean kirjoitusasun. Vaikka blogi ja siihen liittyvät termit eivät ole vielä päätyneet kielitoimiston uusimpaan sanakirjaan, virkailija oli melko varma antamastaan ohjeistuksesta. Tästä lähtien siis blogi, blogata, bloggaus, aivan kuten bloki, blokata, blokkaus.

Rästilitteroinnista on jäljellä vielä vähän reilut neljä tuntia. On tämä vaan niin hidasta ja tylsää hommaa, että itsekin muuttuu hitaaksi. Tylsähän minä olen aina ollutkin.

Taitaa käydä niin, että on pakko suostua Ilkan pyyntöön ja antaa homma ulkopuoliselle tehtäväksi. Muuten menee hermot. Jos vaikka pääsisi vihdoinkin käsiksi tutkimuksen mukavaan puoleen.

Eipä ole taas tullut blogattua. Voi minua. Tällä viikolla olen taas litteroinut eikä se tunnu päättyvän koskaan. Teenköhän liian tarkkaa työtä? Enhän minä periaatteessa tarvitsisi nauhoista muuta kuin sisällön, en niinkutteluja ja kielenkäänteitä.

Ilkka yrittää löytää minulle litterointiapua. Hän on varmaan tuskastunut siitä, kun minä olen tuskastunut ja kiukkuinen litteroinnin takia. Itse ne on kuitenkin tehtävä ja samalla kai oppii myös tuntemaan oman aineistonsa paremmin.

— 

Tiistaina kävimme Ilkan kanssa kuuntelemassa innovaatiopolitiikan uusia tuulia Espoon Dipolissa. Innovaatiokonferenssin puhujat olivat kovatasoisia, mutta sisältö jäi kovin pinnalliseksi. Konferenssin avasi elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen, joka valotti uuden kansallisen innovaatiostrategian taustoja. Hänen mukaansa  Suomen kyvyttömyys muuntaa kansainvälisesti korkeatasoinen tutkimus edelleen innovaatioiksi, työpaikoiksi ja liiketoiminnaksi, kyvyttömyys houkutella kansainvälistä riskirahoitusta sekä puute tukea yritysten nopeaa kasvua aiheuttavat haasteita taata Suomen kilpailukyky myös tulevaisuudessa. Siksi Vanhasen toisessa hallitusohjelmassa annettiin työ- ja elinkeinoministeriölle tehtävä valmistella uusi kansallinen innovaatiostrategia. Ministeri Pekkarinen totesi innovaatiostrategian tehtävästä seuraavaa:

The task of the national innovation strategy is therefore to recognize the preconditions and the practical means to improve our innovation environment by enhancing the creation and adoption of new innovations. Evidently this all calls for considerable broadening of the traditional concept of innovation policy.

Tähän saakka suomalainen innovaatiopolitiikka on tarkoittanut käytännössä erilaisia kannustin- ja tukijärjestelmiä yritysten ja tutkimuslaitosten tutkimus- ja kehittämistyöhön. Nyt innovaatiopolitiikkaan halutaan ottaa mukaan myös kysyntäulottuvuus. Esimerkiksi ministeri Pekkarinen painotti monin sanankääntein julkisen sektorin kysyntää yhtenä keinona edistää suomalaista innovaatiopolitiikkaa ja sitä kautta myös kilpailukykyä.

Mielestäni jo innovaation määritelmä sisältää kysyntänäkökulman. Esimerkiksi työ- ja elinkeinoministeriön innovaatio-osaston ylijohtaja Petri Peltosen käyttämä innovaatiomääritelmä Innovation = Exploited Competence-Based Competitive Advantage sisältää jo oletuksen innovaatioiden hyödyntämisestä. Ilman hyödyntäjää ei puolestaan ole hyödyntämistä. Toisaalta myös kilpailuedun määritelmä sisältää oletuksen siitä, että on olemassa tekijä, kilpailuetu, joka on niin arvokas, että sen avulla yrityksen, paikan, yksilön tai valtion on mahdollista erottautua muista niin, että syntyy vaihdantaa. Vaihdannassa taas on aina mukana vähintään kaksi osapuolta: ostaja ja myyjä, hyödyntäjä ja tuottaja.

Tämä on vain tällaista määritelmillä kikkailua. Aivan samoin kuin ylijohtaja Peltosen esittelemät innovaatiostrategian pääkohdat, joista ensimmäisessä palvelut, liiketoimintamallit, design, brändit sekä organisatoriset ja työelämäinnovaatiot haluttiin nostaa innovaatiotoiminnan keskiöön yhdessä tieteen ja teknologian kanssa. No, joo. Mikähän unohtui? Missään vaiheessa ei puhuttu ihan tuiki tavallisista tuoteinnovaatioista, mutta kai ne edelleen siellä ”keskiössä” ovat. Mitähän innovaatioita siellä ei sitten ole?

Myönnän, että kansallisen innovaatiostrategian valmisteluryhmä on siinä oikeassa, että kansallisesti ei riitä, jos tutkimukseen ja kehitykseen syydetään tukieuroja. Keksinnöt, tulokset ja muut innovaatioiden raakileet täytyy myös jatkojalostaa niin, että niistä syntyy sosiaalisesti tai taloudellisesti hyödynnettäviä innovaatioita. Tähän jatkojalostukseen ei mielestäni Suomessa ole kiinnitetty riittävästi huomiota. Valitettavasti todellinen jatkokehittämisen näkökulma jäi konferenssissa huomiotta.

Esityksissä puhuttiin kyllä partneroitumisen tärkeydestä, avoimista innovaatioista, vuorovaikutuksesta ja monista muista jatkokehittämisen keinoista, mutta se, miten näihin päästäisiin, jäi avoimeksi. Ehkä konkreettisimpia esimerkkejä kansallisista innovaatiopolitiikan keinoista antoi johtaja Susanne Huttner OECD:n tiede, teknologia ja teollisuus -osastolta. Hän nosti esiin erilaiset yrityksille ja tutkimuslaitoksille suunnatut verokannustimet, ministeriöiden rajat ylittävän suunnittelun, eri sidosryhmien aktivoinnin innovaatiokeskustelussa ja alueellisen päätöksenteon innovaatiopolitiikassa. Huttner kertoi, että useimmat OECD-maat keskittyvät edelleen tukemaan kansallista teknologista kehitystä perinteisillä toimialoilla, jonka avulla pyritään aikaansaamaan radikaaleja, ei vähittäisiä, innovaatioita.

Tilaisuuden mielenkiintoisinta antia oli MIT:in professori Richard K. Lesterin esitys. Myös hän korosti alueellista näkökulmaa innovaatiopolitiikkaan. Lesterin mukaan on olemassa kolmenlaista kilpailua – kilpailua yritysten, ihmisten ja paikkojen välillä – ja kaikilla näistä on erilaiset säännöt ja strategiat. Lester korosti, että kun kilpailu yritysten välillä kansainvälistyy, kilpailu eri paikkojen välillä kiristyy.

Lesterin mukaan innovatiivinen paikka tai alue on sellainen, joka on avoin muualta tuleville innovaatioille ja ideoille; ei sellainen, joka tukee vain omaa sisäistä innovointia. Vaikka Lester ei puhunut suoraan avoimesta innovaatiojärjestelmästä, tämä avoimuus ulkopuolisille innovaatioille toteuttaa sitä alueellisella tasolla. Tietääkseni avoin innovaatiojärjestelmä on yleensä nähty vain yritysten ja muiden organisaatioiden välisenä vaihdantana.

Mielenkiintoista oli myös se, että Lester romutti yliopistojen keskeisen roolin innovaatioiden ja uuden liiketoiminnan synnyttäjänä. Esimerkiksi patentoinnissa aktiivisin yliopisto MIT oli vuonna 2006 vasta 127. vilkkain patentoija USA:ssa ja kaikista innovaatioiden ympärille perustetuista yrityksistä vain pari kolme prosenttia sai alkunsa yliopistosta.

Lesterin mukaan yliopiston rooli alueellisessa innovaatiopolitiikassa riippuu toimialan syntylogiikasta tietyllä alueella. Lester ei käyttänyt alueellisista toimialakeskittymistä klusteri-nimitystä. Hän ei ehkä halunnut osallistua klusteri-, shok- ja sektorimääritelmien sekametelisoppaan ja puhui siksi vain yleisellä tasolla alueellisista toimialoista.

Terminologiasta huolimatta jos keskittymä on syntynyt tietoisen alueellisen panostuksen myötä, akateemisella tutkimuksella on merkittävä rooli klusterin strategisessa kehittämisessä. Jos taas klusteri siirretään alueelta toiselle, yliopistojen pääasiallinen tehtävä on kouluttaa yrityksille osaavaa henkilöstöä. Kun olemassa oleva klusteri monipuolistuu ja tämän laajenemisen myötä syntyy uusi klusteri, yliopistojen pitäisi panostaa poikkitieteelliseen tutkimukseen. Neljäs klusterin syntymekanismi on uudistaa jo olemassa oleva ja jo vanhentunut klusteri. Silloin yliopistoissa pitäisi panostaa parhaiden toimintatapojen etsintään, henkilöstön jatkokoulutukseen sekä sopimustutkimukseen ja konsultointiin.

Omassa väikkärissäni pitäisi edellisen perusteella tunnistaa, miten lääke- tai terveys- ja biotieteiden klusteri on syntynyt Kuopioon. Vasta sen jälkeen voisi pohtia, miten aktiivisesti ja millä keinoin yliopiston pitäisi osallistua lääkeklusterin kehitykseen. Siinäpä sitä riittää taas haastetta, mutta tällainen pohdinta edellyttäisi minulta kammoksumaani innovaatiopoliittista pohdintaa. Siihen ei taida resurssit riittää. Jätän asian kuitenkin hautumaan. Nyt harjoitustöitä lukemaan! 

Päätin aamulla, etten litteroi tänään sanaakaan. Illalla voi olla pakko pyörtää päätöksensä, mutta nyt päivällä olen tehnyt aivan jotain muuta. Olen laittanut väikkärini sisällysluettelon uusiksi ja miettinyt, mitä kunkin otsikon alle kirjoittaisin.

Hoksasin, että minähän olen miettinyt samoja asioita jo aiemmin täällä blogissani. Kävin siis kaikki väikkäriini liittyvät merkinnät läpi syyskuulta tähän päivään asti ja kopsasin ne tutkimussuunnitelman otsikoiden alle. Eihän tekstiä tietenkään voi sellaisenaan jättää väikkäriin, mutta ajatukset ovat nyt tallessa oikeilla kohdillaan.

Samalla tajusin, etten olekaan laiskotellut syksyllä ihan niin paljon kuin luulin. Olin tosi iloinen, kun huomasin, että minullahan on ollut jonkinlaista aivotoimintaa myös syyspimeillä. Sain raakatekstiä kokoon yhteensä 13 sivua otsikoituna, mutta se tietenkin tiivistyy lopulta alle puoleen.

Olin myös kirjoittanut hyviä muistutuksia itselleni, joita hyödynsin uudessa suunnitelmassani. Kirjoittelin lukuseminaarien jälkeen muistiinpanoihin asiaa tutkimuksen tarkoituksesta ja tavoitteista ja esimerkiksi siitä, miten paljon toimintatutkimuksen raportissa pitää tuoda esiin kontekstia. Vielä pitää selvittää, mihin kirjoitin asiaa näkökulmasta ja lähestymistavasta. Kirjoitin ne ainakin siihen paperiin, joka annettiin meille ensimmäisellä seminaarikerralla.