Tutkimuksen nurja puoli

Olen yrittänyt kasata vanhaa tutkimustani uuteen uskoon. Alkukesä meni lukiessa ja palautellessa mieleen, mitä onkaan tullut tehtyä. Kirjoitushommat jätin suosiolla loppukesään ja syksyyn. Se vähän harmittaa, etten pysynyt kesällä aikataulussani. Olin alun perinkin suunnitellut, että heinäkuun vietän ansaitsematonta lomaa, mutta silti olisi pitänyt vielä jaksaa yksi viikko juhannuksen jälkeen ja toisaalta tarttua toimeen heti elokuun alussa. Nyt elokuu meni jo, ja tekstiä on syntynyt ehkä surkeat viisi sivua.

Toki kesäkuussa järjestin vanhat tekstit uuden sisällysluettelon mukaiseen järjestykseen ja leikkelin pois päällekkäisyyksiä. Samalla tuli muokattua tekstin luettavuutta.

Tämän viikon surkeat

Viime viikolla minun piti irrottautua kokonaan tutkimushommista. Aioin uusia matkailun verkkoliiketoiminnan kurssin totaalisesti tänä syksynä, mutta suunnitelma meni uusiksi. Aducatesta hoputtivat laittamaan materiaalin jakoon, kun ensimmäinen suorituspäivä on jo syyskuun lopussa. Käsittämätöntä, miten suorituspäiväksi on laitettu syyskuu, vaikka sovimme, että kurssin voi suorittaa aikaisintaan joulukuussa. Nyt sitten tuli hätä ja hoppu, enkä lopulta tehnyt videoita opiskelijoiden tueksi. Kasasin kuitenkin materiaalin ihan uusiksi ja nyt Moodlesta puuttuu enää yhden teeman aineisto. Senkin lupasin lisätä Moodleen jo viime viikolla, mutta niin vaan on jäänyt. Tulipahan taas mieleen, miksi inhoan syvästi kaikkia suljettuja oppimisympäristöjä.

Tällä viikolla olen sitten taas yrittänyt päästä toimeen. Maanantai sen jo näytti – ei onnistu lukeminen, ei onnistu kirjoittaminen. Siksi aloin tehdä pakollisia, mutta ikäviä hommia. Järjestelin aineiston aikajärjestykseen ja samalla karu totuus paljastui. Edelleen kahden haastattelun litteroinnit ovat kesken. Olen melko varma, että olen ne litteroinut, mutta tiedostojen sekamelskassa litteroinnit ovat kadonneet. Ei se mitään, se on vain parin päivän homma, kun litteroin aineiston uudelleen.

Toinen tylsä homma on aineiston anonymiteetin varmistaminen. Olin onneksi jo koodannut osan aineistosta, mutta huomasin, että on tosi raskasta lukea tekstiä, jos koodit ovat muotoa  #G9 ja #C12. Siksi aloin keksiä ihmisille ja organisaatioille pseudonyymejä. Organisaatioita on niin vähän, että ne olivat helppoja, mutta yritäpä äkkiseltään keksiä parisenkymmentä nimeä! Piti lopulta kaivaa Väestörekisterikeskuksen sukunimiluettelo (pdf) avuksi.

Ja vielä kolmaskin ikävä homma on tullut tehtyä. Osa kesäkuussa kasaamastani tekstistä oli edelleen englanniksi siltä ajalta, kun vielä pallottelin kahden kielen välillä. Nyt on sekin käännetty ainakin metodologian osalta. Ehkä sivuilta vielä tulee vastaan englanninkielisiä yllätyksiä, kun ehdin lukea pidemmälle.

Pirun hyvä aineisto

Minulla on oikeasti hyvä, mielenkiintoinen ja monipuolinen aineisto. Olen idiootti, jos en hyödynnä sitä loppuun ja joskus väitöskirjaa siitä kirjoita. Nyt aineisto on jopa sellaisessa järjestyksessä, että sitä on mielekästä analysoida. Kesäkuussa palauttelin asioita mieleeni niin, että laitoin nauhat pyörimään taustalle. Siinä siivotessani havahduin moneen asiaan, jotka olin jo unohtanut.

Kaikkein viimeisimmän tallennuksen kuuntelin elokuun ensimmäisellä viikolla juuri ennen kuin Ilkka tuli Vesannolle. Sen kuuntelukerran oivallus käänsi lopulta tutkimuksen lähestymistavan päälaelleen. Miksi olen edes yrittänyt tehdä asioita perinteisessä järjestyksessä, kun minulla oikeasti on niin hyvä aineisto, että voisin nostaa sen kaiken yläpuolelle? Oikeasti on, sanottakoon se nyt vielä kolmannen kerran.

Ohjaajani ja monet muut ovat yrittäneet takoa päähäni ajatusta aineistolähtöisestä tutkimuksesta, ja sitä olen mielestäni ollut tähänkin asti tekemässä. En vain aiemmin ole ymmärtänyt, että sen voisi tehdä ihan konkreettisesti. Olen pakottanut itseäni kahlaamaan kaiken maailman innovaatiokirjallisuuta, oppimisteorioita, verkostojuttuja ja yhteistyökeskusteluja, kun minun olisi koko ajan pitänyt vain lukea ja lukea omaa aineistoani ja luottaa siihen, että tutkimuskysymys kyllä nousee sieltä esiin.

Tästä oivalluksesta ilahtuneena päätin järjestellä aineiston uusiksi, unohtaa aiemmat sotkut ja lähteä tekemään oikeaa aineistolähtöistä tutkimusta – ja siitä päästiinkin sitten niihin tämän viikon ikäviin hommiin. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä olen tehnyt elokuussa oivallukseni ja tämän viikon välissä. Tietenkin yksi viikko meni noihin opetushommiin, mutta sittenkin on vielä yksi viikko hukassa. Aika vain häviää, ja kohta on jo joulukuu.

Väitöstutkimuksen aineisto naftaliinista

Kaivoin viime viikonloppuna vanhan tutkimusaineistoni tietokoneen uumenista päivänvaloon. Ajatus väitöskirjasta oli jo ummehtunut, mutta puhalsin pölyt viimeisistä eli vuoden vanhoista muistiinpanoistani. Ehkä väitöskirjan vuoro on nyt uudessa uljaassa Itä-Suomen yliopistossa.

Ongelmana on nyt tietenkin se, että minun pitää päivittää rankalla kädellä teoreettista osiota. Vaikka tiedostoa on muokattu viimeksi helmikuussa 2009, en ole kirjoittanut siihen oikeastaan mitään uutta kesän 2008 jälkeen. Sen jälkeen on ehtinyt tapahtua paljon. Yliopistojen asema on muuttunut radikaalisti, keskustelu tutkimustulosten kaupallistamisesta on kiihtynyt ja toisaalta myös co-creation keskustelu on noussut markkinointikirjallisuudessa.

Co-creation innoittajana

Omassa aineistossani ei ole kyse täsmällisesti co-creationista, mutta tutkimuksesta löytyy sen piirteitä. Yliopiston tutkijat ovat ottaneet kaupallistamiskeskusteluun mukaan myös yritykset, joilla on mahdollisuus muokata tutkimustuloksista vaihdettavia tuotteita ja palveluita. Ovathan nämä yritysedustajatkin eräällä tavalla yliopiston asiakkaita.

Ajatus co-creationista on kuitenkin niin mielenkiintoinen, että yritän nyt innostua väikkäristä uudelleen sen kautta. Toivottavasti työkiireet eivät taas syö aikaa omalta tutkimukselta. Kapinoin edelleen sitä vastaan, että tutkimushankkeen projektipäällikkö olisi vain hallinnollinen jyrä, jonka pitää antaa tutkijoiden tehdä tutkimusta, ja itse keskittyä pelkkään paperinpyöritykseen. Minäkin haluan tutkia!

Se kirkastuu sittenkin!

Ihmeellistä. Mahtavaa. Wautsi-wau! Minähän olen kaksi melkein kokonaista työpäivää tehnyt jotakin väikkärin eteen! Kirjoitin puhtaaksi ja luin ajatuksella läpi viimeisen johtoryhmän kokouspöytäkirjan ja innostuin uudelleen.

Miksi ihmeessä minun pitäisi takertua väkisin siihen, miten tutkimassani hankkeessa luotiin yhteistä ymmärrystä, mitä kaupallistaminen on? Voisinhan minä ihan yhtä hyvin ottaa toimintatutkimukselle läheisen kriittisen näkökulman itse tutkimuksen kaupallistamisprosessiin yliopistossa. Siitä saisi vaikka mitä irti.

Tutkimuksen aikana on moneen otteeseen pähkäilty, kenen oikeastaan pitää kaupallistaa akateemista tutkimusta. Onko se yliopiston innovaatioyksikön tehtävä vai tutkijoiden itsensä tehtävä, vai olisiko se jonkun yksittäisen, siihen hommaan palkatun ihmisen tehtävä? Nyt on jo nähty, etteivät yliopistossa syntyneet ideat välttämättä jaksa kantaa euroiksi asti.

Entäpä, jos lähtisin väikkärissäni liikkeelle ihan puhtaasti tästä eurooppalaisesta paradoksista ja sen jälkeen puntaroisin kriittisesti, miten esimerkiksi Kuopiossa voitaisiin kehittää kaupallistamisketjua sujuvampaan suuntaan?

Oikeastaan olen takunnut tutkimukseni kanssa siitä asti, kun olen yrittänyt ympätä siihen oppimisasiaa. Jo aiemmin yritin löysäillä näkökulmaa ja keskittyä vain mielenrakentamiseen. Sekään ei sujunut. Olen alkanut viime aikoina kaivata Tikkasen Irman kaltaista suoraviivaista ohjaajaa, joka olisi varmasti jo työntänyt minut kirjani kanssa maaliin. Nyt olen haahuillut oppimisen kanssa ja todennut olevani tosi tyhmä.

Mitä jos koko tämä aika ja energia olisikin uhrattu vähemmän abstrakteille asioille? Mitä jos olisin päntännyt innovaatiokirjallisuutta? Mitä jos olisin ottanut esiin kylmiä faktoja enkä pehmeää ja puolilämmintä tulkintaa? Mitä jos tekisin sen nyt ja kokeilisin, alkaako tekstiä tulla? Onhan tässä jo pari vuotta poljettu oppimisen suota jalkojen alla.

Väikkäriahdistus iskee

Väitöskirja-ahdistus on iskenyt tosi pahana. Yllätän itseni vähän väliä ahdistumasta. Mielessä pyörii melko vahvasti ajatus siitä, ettei väitöskirja ehkä koskaan valmistu. Minulta puuttuu kokonaan tutkimisen into, jota väikkäri vaatisi. En pysty oikein näkemään itseäni missään väitöskirjan jälkeen. Olisi paljon helpompi, jos minulla olisi jokin haave tulevasta työtehtävästä tai työpaikasta, mutta kun ei ole.

Tänäänkin olen tehnyt kaikkea muuta kuin tutkimusta. Nyt minulla olisi aikaa tutkimukselle, mutta Ilkka tulee kohta ja pitäisi kuitenkin pian keskeyttää koko homma ruuanlaiton vuoksi.

En ymmärrä, miten minä onnistun joka päivä lipsumaan säännöllisestä työskentelyrytmistä. Jään aamulla näpräämään jotakin koneelle, havahdun aamupäivällä hirveään nälkään, kun aamiainen on jälleen kerran jäänyt väliin. Syön jotain ja samalla skippaan lounasajan. Sitten teen taas jotain muita hommia, tiskaan, siivoan, käyn kaupassa tai jotain muuta ja hupsista, kohta on taas nälkä, muttei enää kannata ryhtyä syömään, koska Ilkka on tulossa parin tunnin sisään ja joutuisin tekemään ruokaa moneen otteeseen.

Ei tällainen ruokailu muuten olisi paha asia, mutta en pysty yhtään keskittymään mihinkään, jos on nälkä. Väsyttää koko ajan eikä se enää auta, jos jotain syönkin. Väsymys on saanut jo vallan. Pitäisi ottaa tirsat, mutta ei muka voi, kun pitäisi oikeastaan tehdä väitöstutkimusta. Ympyrä sulkeutuu eikä mitään tapahdu. On vain nälkä ja väsy ja ahdistus tekemättömistä töistä.

Teuvo kyseli jo tutkimuksen edistymisestä. Kysymys oli vielä esitetty varovaisesti pienin kirjaimin, mutta takuulla Teuvokin kohta hermostuu, kun minä vain lusmuan. Olen viettänyt kesälomaa nyt vuoden yhteen menoon. Jokohan kohta olisi tekemisen aika?

Tutoriaalista vielä vähäsen

Minusta alkaa tuntua siltä, että muuttaminen on ikuisuusprojekti. Olen koko kevään kuljetellut tavaroitani Kuopiosta Savonlinnaan ja pari kertaa on muutettu tavaraa Savonlinnaan tai Utajärvelle oikein kertarysäyksellä. Sitä voisi hölmömpi kuvitella, ettei pikkuruiseen yksiöön paljon tavaraa edes mahdu. Väärin! Täydellisen virheellinen luulo. Romua on valtavasti eikä sen pakkaaminen, kuskaaminen ja purkaminen tunnu päättyvän ikinä.

Viime viikolla olin markkinoinnin tutoriaalissa ja kirjoittelin muistiinpanoja tänne blogiin sitä mukaa, kun päivän ohjelma eteni. Vain kerran akku loppui kesken kaiken ja Annen esityksen muistiinpanot piti kirjoittaa paperille. Toisen kerran paperimuistiinpanoja syntyi omasta esityksestäni. Lupasin Annelle ja itselleni kirjoittaa nämäkin mietelmät tänne blogiin, mutta nyt on vierähtänyt jo viikko, eikä mitään ole tapahtunut.

Syy on kokonaan muutossa. Tutoriaalin jälkeen perjantaina lähdimme Ilkan kanssa Kuopioon, jotta olisimme hyvissä ajoin lauantaina muuttopuuhissa. Otin kuitenkin muistiinpanot mukaan, josko ehtisin jossakin välissä blogata ne tänne. Missäs ne raapustelut nyt ovatkaan? Ei mitään hajua.

Koko tutoriaalin tärkein anti lojuu muuttolaatikossa joko täällä Savonlinnassa tai Utajärvellä, todennäköisimmin Utajärvellä. Olen varmaankin pahoittanut Annen mielen, kun en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa huomioitani. Olen siitä kovasti pahoillani ja lupaan kirjoittaa ne puhtaaksi, heti kun vain löydän töherrykseni jostakin.

Viime syksynä, kun aloittelin bloggaamista, harmittelin, etten ollut aikaisemmin älynnyt hyödyntää blogeja ajatusteni selvittämisessä. Muistan, kun mietiskelin, miten helppo olisi palata esimerkiksi Helsingin tutoriaalin mietteisiin, jos muistiinpanot olisivat blogissa. Nyt kun voisin korjata aiemman mokani, töppään hukkaamalla materiaalin. En tunne Annen tutkimusta niin hyvin, että voisin muistella hänen esitystään, mutta yritän nyt kuitenkin muistella jotain omasta esityksestäni ja saamistani kommenteista.

Suuri osa kommenteista liittyi jälleen kerran käyttämääni käsitteistöön. Uusi huomionaihe oli kuitenkin triple helix -teoria. Esimerkisi toinen kommentaattorini Anne-Mari Järvelin (TaY) huomautti, että työni muistuttaa paikoin innovaatiopolitiikkaa eikä poliittinen kannanotto tietenkään voi olla väitöskirjatekstiä. Anne-Mari kehotti luopumaan triple helixistä kokonaan ja pureutumaan täsmällisemmin paikallisen tason toimintaan. Hän ehdotti, että tutkisin alueellista innovaatiojärjestelmää tai -ympäristöä Kuopion seudulla. Innovaatioympäristön käsitehän oli minulla aiemmin tosi hallitseva. Sen kautta yritin lähestyä yliopiston tutkimuksen kaupallistamista nimenomaan Kuopion yliopistossa.

Luulin olevani fiksu, kun yritin hakea tutkimukselleni korkeampaa käsittelytasoa kansallisen tason triple helix -keskustelusta. Rami Olkkonen (TSE) jopa kehotti siirtämään koko triple helixiä käsittelevän tekstini “säästökansioon”.

Kommenteissa voi olla perääkin. Triple helix kiinnostaa minua kovasti ilmiönä ja tein ehkä turhan suoran johtopäätöksen, että tutkimani yhteisö on esimerkki triple helixistä pienoiskoossa. Kai alueellinen innovaatioympäristökin toimii triple helixin kaltaisesti. Innovaatioympäristössä yhteiskunta tai valtio korvautuu paikallishallinnolla ja paikallisella yhteiskunnan osasella, ja yritykset ovat paikallisia toisin kuin ehkä kansallisen tason triple helixissä. Ehken kuitenkaan deletoi triple helix -pohdintaani, mutta kirjoitan jatkossa auki asiaa innovaatioympäristöstä triple helix -keskustelun ja KnoPro-hankkeen välimaastoon.

Anne-Mari Järvelin huomautti myös käyttämästäni yhteisön käsitteestä. Hänen mukaansa KnoPro-hankkeeseen osallistuvat henkilöt ovat vain oman yhteisönsä, oman organisaationsa, jäseniä eivätkä muodosta KnoPron ympärille toista yhteisöä. Tästä olen kyllä vähän eri mieltä. CoPeissa yhteisö rakentuu nimenomaan yhteisen toiminnan ympärille. Yhteisön jäsenet kehittävät toimintaansa ja kehittyvät samalla itse yksilöinä ja yhteisönä. Minusta toiminta, tekeminen ja kehittyminen ovat niitä asioita, jotka määrittävät CoPeja eikä organisaatiorajoihin perustuva yhteisö ole missään nimessä samanlainen toimijayhteisö.

Ainoa asia, miksi olen miettinyt, onko KnoProssa sittenkään syntynyt Wengerin ja muiden tutkimaa CoPia on se, ettei yhteisö ole syntynyt luonnollisesti. Jäsenet on kutsuttu mukaan hankkeeseen. Toiset jäsenistä ovat aktiivisia, toiset passiivisia sivustaseuraajia ja ehkä kommentoijia. Toisia on houkuteltu lähemmäs aktiivista ydintä, mutta he eivät ole sinne päässeet tai halunneet. Näin KnoProstakin voi tunnistaa CoPin ydinryhmän ja sen ympärille muodostuvan reunayhteisön. Mikähän lienee oikea suomennos näille reunusalueille?

CoP ei ollut suinkaan ainoa keskustelua aiheuttanut käsite. Törmään poikkeuksetta aina käsitekaaokseen, kun työtäni esittelen. Olen täälläkin kirjoitellut siitä, että ehkä minun pitäisi antaa tutkimalleni ilmiölle sallivampi nimi. Kaupallistaminen kuulostaa akateemisesti ikävältä rahan perässä juoksemiselta. Keksin mielestäni kuvaavamman termin, kun aloinkin puhua tutkimustulosten konseptoinnista. Näin esimerkiksi tulosten pukeminen yleishyödylliseen muotoon sisältyisi käsitteeseen.

Tutoriaalissa monet paikalla olleet tohtorit pohtivat käsitteistöäni. Kommentaattorini Mai Anttila ehdotti tuotteistamisen käsitettä. Tuotteistaminen on hänen mukaansa palvelumarkkinoinnista nouseva termi. Näinhän se on. Eivät fyysisten tuotteiden parissa pakertavat ihmiset puhu erikseen tuotteistamisesta. He puhuvat kaupallistamisesta ja lanseeraamisesta. Anttila kehotti myös miettimään, onko kyseessä innovointi, kaupallistaminen vai lanseeraus. Lanseerauksesta ei minusta voi mitenkään puhua. Esimerkiksi Sami Saarenketo (LTY) kannusti minua miettimään, tuoko farmaseuttinen ala erityispiirteitä tutkimukseeni. Tuohan se. Kehityskaaret tutkimuksesta tuotteiksi ovat moninkertaiset ns. tavallisiin tuotteisiin verrattuna. Siksi ainakaan lanseeraus ei kuulu minun tutkimukseeni, vaikka joistakin KnoPro-hankkeen labroista on maailmalle jo pullahtanut muutamia tuotteita. Nämäkin ovat kaikki tuotteistettuja palveluita.

En keksi, mikä olisi oikea termi. Toisaalta tutkimuksen kaupallistamisesta on puhuttu yleisellä tasolla jo vuosia. Se kuulostaa hyvältä, ytimekkäältä ja suoraviivaiselta, mutta onko se kaupallistamista, kun vuosikymmenten farmaseuttinen tutkimus puetaan yrityksille tarjottaviksi asiantuntijalausunnoiksi? Pitäisikö minun sittenkin jakaa koko ketju kahteen vaiheeseen? Ensin tutkimustuloksia alettaisiin konseptoimaan, paketoimaan järkevään muotoon, joka ei välttämättä olisi fyysinen tuote. Seuraavaksi tätä konseptia tai pakettia alettaisiin kaupallistamaan eli alettaisiin suunnitella markkinointia ja lanseerausta. Sehän voisi olla järkevää. Omasta työstäni nousisi esimerkkejä, jotka ovat näiden kehityskaarien eri vaiheissa. En haluaisi käyttää prosessisanaa, mutta kehityskaari voisi olla hyvä termi lääkekehityskontekstiin. Kaarikin kyllä päättyy joskus tai sitten siitä tulee ympyrä. Hmm…

Jos näitä kommentteja tulkitsisi rivien välistä, voisin väittää, että monessa puheenvuorossa oikeastaan kehotettiin lähestymään ilmiötä ja sen tutkimukseen käytettyä teoriaa kontekstin kautta. Anne-Marin alueellinen innovaatioympäristö olisi silloin eräänlainen metatason tarkastelu, laaja konteksti, jota lääkekehityksen konteksti määrittää. Jos Kuopion innovaatioympäristö on alue ja rajat, lääkekehitys on alueen väri, jos kuvaisi piirustustermeillä. Samoin koko käytetty terminologia nousisi KnoPro-aineistosta. He itse puhuvat kaupallistamisesta kokonaistavoitteena ja ehkä tuotteistamisesta sen osana. Tosin nyt ei tule mieleen yhtään tuotteistamisilmaisua, mutta monessa yhteydessä on käytetty paketointisanaa. Konseptointi on ehkä minun heille syöttämä sana, mutta pitää sekin vielä tarkistaa.

Joka tapauksessa näyttää siltä, että monet minua pätevämmät näkevät tutkimuksessani kiinnostavia piirteitä erityisesti kontekstin kautta, ei niinkään yleisessä kaupallistamisilmiössä. Pitää miettiä tätä oikein tosissaan ja syksyllä on oltava alustava tekele valmis.

Ugh, olen puhunut.

Suo siellä, vetelä täällä

Onpas ollut hektinen viikko. Olen reissannut pariin otteeseen Kuopiossa ja välillä piti palata Savonlinnaan ajotunnille, kuten edellisessä blogiviestissäni kerroin.  Tiistaisen Kuopion reissun tein tutkimushankkeeni viimeisen johtoryhmän kokouksen vuoksi ja eilen kävin sitten vielä haastattelemassa hankkeen “pääpiruja”. Molemmat reissut olivat tosi antoisia.

Saimme ohjaajani kanssa molemmat kritiikkiä siitä, miten teoreettista Kuopion yliopiston kauppatieteiden laitoksen tutkimus on. Hankkeen johtoporras olisi toivonut meiltä aktiivisempaa otetta ja “potkua persaukseen”, kuten pj sanoi. Ymmärsin asian niin, että oikeasti minulta ei odotettu sen paremmin potkua kuin aktiivista otettakaan, sillä minähän olin alusta alkaen vain ulkopuolinen tarkkailija. Kuitenkin oma roolini nousi hankkeen aikana yhä aktiivisemmaksi.

Kritiikistä huolimatta olen itse tyytyväinen omaan rooliini. Olen myös tyytyväinen siihen, että ehkä kritiikki lopulta suuntaa myös meidän laitoksemme tutkimusta soveltavampaan suuntaan. Meillä on Kuopiossa aivan loistava tilaisuus osallistua nimenomaan terveys- ja biopuolen yrityshankkeisiin ja seurata läheltä sitä, miten tieteelliset oivallukset kehitetään kaupallisiksi sovelluksiksi. Siihen meidän pitäisi tarttua kynsin ja hampain. Turussa tällaista on jo tehty, mutta sielläkin osaajia on lähtenyt muualle tai eläkkeelle.

Sinänsä harmittaa, että herkullinen tilanne yliopiston ja yritysten rajapinnalla jää minun osaltani näillä näkymin väitöskirjatutkimukseen. Täällä Savonlinnassa on kuitenkin uusia haasteita, jotka ehkä myös minä kohtaan jossakin vaiheessa. Ensin pitäisi kuitenkin pätevöityä akateemisesti ja rustata väikkäri loppuun.

Tommi ja Hannu vänkäsivät eilen, että istut alas ja kirjoitat tutkimuksen loppuun. Hannu lupasi, ettei sen tarvitse olla hyvä, koska ei sitä kukaan kuitenkaan lue. Tärkeintä olisi, että saataisiin kunnon karonkka aikaan. Siinäpä sitä on taas motivaatiota: karonkka kavereille.

Mitäpä minä vastaanväittämään kahdelle jo väikkärinsä kirjoittaneelle? Pitäisi vain päättää tekevänsä työ loppuun ja jättävänsä kaikki muut humputtelut pois. Jos jaksaisi elää vaikka puoli vuotta askeettisesti kirjan kimpussa, unohtaa laihdutuskuuriajatukset ja liikkumattomuuden harmistukset, niin eiköhän siinä yksi kirja syntyisi.

Minun pääni ei vain toimi niin. Nyt jo tuskailen seuraavan viikon tutoriaalia. Siellä menee taas pari päivää ihmetellessä ja saan jälleen kerran ristiriitaisia kommentteja. Yksi päivä menee vielä esityksen tekemiseen, ja mitä minä oikeastaan siellä esitän? Mai Anttila oli kommentoimassa työtäni viime vuonnakin ja pääsee nyt kyselemään, miksi en ole tehnyt vuoden aikana juuri mitään. Lähetin hänelle juuri sähköpostia ja yritin selventää sekasortoista tilannettani lisurin ja väikkärin välimaastossa. Siis en minä siellä ole, mutta tavoitteeni kai on.

Tarvitsisin lisärohkaisua ja toisaalta myös todellista kritiikkiä. Tuntuu siltä, ettei kukaan uskalla kritisoida työtäni siinä pelossa, että jätän sen oikeasti kesken. Olisi kuitenkin parempi, jos joku sanoisi, että nyt, Outi, ei ole tapahtunut mitään, ja jos pian ei tapahdu, voit aivan hyvin alkaa hakea muita, vähemmän päätä vaativia hommia. Ehkä siitä sisuuntuisin ja kirjoittaisin ihan piruuttani työn loppuun.

Kuopion reissut antoivat minulle uutta intoa, joka taas laantuu tutoriaalin vuoksi. Päässä jyskyttää tietoisuus siitä, että tutoriaali keskeyttäisi kuitenkin analyysini, jos sellaista alkaisin tehdä. Tutoriaalin jälkeen alkaakin sitten jo kesämenokausi. On muuttoa, Untorockia, juhannusta ja Ilkan kesälomaa. Ilkan kesälomalta toivoisin meille rentouttavaa yhdessäoloa, menoa ja meininkiä, mutta myös yhteistä tutkimusaikaa. Olemme hiukan kehitelleet ajatusta yhteisestä paperista, jossa matkailu, markkinointi, teknologia ja sosiaalinen media törmäisivät sopivassa suhteessa toisiinsa. Olen aika varma, että uudesta pikkuruisesta tutkimusaiheesta saisin lisäpyristelyä myös omaan tutkimussuohoni.

Oli tarkoitus kehua, kuinka antoisa eilinen yhteishaastattelu oli, mutta jäinkin nyt taas puntaroimaan itseäni ja omaa tutkimustani yhden merkinnän ajaksi.