Tampere linjoilla blogeista

Jukka Huhtamäki kertoo seuraavaksi blogien käytöstä Tampereen teknillisen yliopiston Hypermedialaboratoriossa. Esityksessä kerrotaan erityisesti Polkka-hankkeesta, jossa käytettiin WP:n ryhmäblogia.

Downes (2004) on koonnut blogien keskeisiä sovellusalueita opetuksessa, mutta edelleenkään en voi kopioida esityksen listausta tähän. Pitää etsiä se myöhemmin netistä.

Jukka kertoo, että blogien käyttö opetuksessa toteutettiin kampuksella niin, että opiskelijat saattoivat kirjautua blogiin omilla TTY-tunnuksillaan. Lisäksi wordpress multi-user -blogia muokattiin niin, että esseiden kirjoitus oli helppoa ja opettajalla oli mahdollisuus nostaa hyviä kirjoituksia kaikkien nähtäväksi. Hyviä ominaisuuksia omien kurssieni suunnitteluun. Mietitään.

Tampereen kokemukset olivat hyvä. WP on suosittu blogimoottori, joten sen käyttöönotto oli helppoa ja siihen löytyi lukuisia erilaisia laajennusmahdollisuuksia. Erityisesti Jukka kehuu K2-ulkoasuteemaa, jonka avulla blogiin voidaan tuoda del.icio.us-tagipilviä ja esimerkiksi käyttää Google Analyticsiä.

Jukan esimerkki on Hypermedian ohjelmointi -kurssilta.

Blogeja käytettiin opintojaksojen kotisivuna, materiaalien jakoalustana ja joillakin kursseilla myös opiskelijan oman oppimisportfolion teknisenä keräämisvälineenä.

Palautekyselyn mukaan RSS-syötteiden käyttö aiheutti päänvaivaa 11 prosentille käyttäjistä. Kuitenkin suurin osa opiskelijoista koki omien taitojensa riittävän blogien käyttöön. 90 prosenttia vastaajista koki, että blogien käyttö tuki opiskelua. Kyselyssä havaittiin, että blogien organisointilogiikka on haasteellista. 39 prosenttia koki, ettei informaatio ollut loogisessa järjestyksessä ja 44 prosenttia, ettei tärkeä tieto ollut helposti löydettävissä. 37 prosentin mielestä navigointi ei ollut helppoa. Tähän vaikuttaa ehkä se, että blogi-viestit ryhmittyvät niin, että tuorein viesti on aina ylimpänä viestivirrassa.

Toisaalta ulkoasua, ajantasaisuutta ja kommentointimahdollisuutta kehuttiin. Blogit sopivat opiskelijapalautteen mukaan hyvin tiedottamiseen, ohjeiden jakamiseen, tehtävien antoon ja kotisivupohjaksi.

Opettajat käyttivät blogia mielellään, koska sen käyttö on helppoa. Haasteita blogien käytölle aiheuttaa se, miten opiskelijoita voidaan kannustaa vuorovaikuttamaan. Pelkkä mahdollisuus kirjoittaa ja kommentoida blogiviestejä ei vielä synnytä vuorovaikutusta, kuten Jukan esityksessä sanotaan. Opetuskäytössä myös intimiteetin takaaminen herättää kysymyksiä.

Yhteenvetona Jukka toteaa, että blogit toimivat hyvin kevyempinä julkaisualustoina. Räätälöidä voi, jos siihen on riittävästi taitoja. Kokemusten mukaan opiskelijoilla on joskus hankaluuksia hahmottaa blogista informaatiokokonaisuuksia.

Kaikkien suoritusmerkinnät julkaistiin blogeissa, koska ne julkaistaan myös muilla kursseilla. Kuitenkin opiskelijat esiintyivät tuloksissa vain numeroina, joten Jukan mielestä se ei ole ongelma, että tulokset näkyvät verkossa ”maailman tappiin” kuten joku osallistujista sanoi.

Jukka ei kuitenkaan halunnut vastata kysymykseeni, kumpi on parempi moodle-alusta vai wp-blogi? Eipä siis herunut Jukalta tukea omalle yhden henkilön irti Moodlesta -kampanjalleni!

😉

Sosiaalista mediaa Kuopion opein

Sosiaalinen media opetuksessa -seminaari alkaa melkein aikataulussaan, kun Sarah Guth saadaan viimein Italiasta linjoille. Luvassa on asiaa skypestä, blogista, wikistä ja connect prosta. Mukana on 50 yhteyttä ympäri Suomea. Kuopion yliopiston oppimiskeskus on ensimmäistä kertaa järjestämässä seminaaria verkossa. Vähän noloa, kun oppimiskeskus kuitenkin yrittää olla kehityksen etunenässä kehittämässä innovatiivisia oppimisen työkaluja.

Ensimmäiseksi englannin kielen opettaja Sarah Guth Padovan yliopistosta kertoo Skypestä. Hän kehuu alkuun, että Italiassa on kaunis aurinkoinen ilma. Sarah aloittaa määrittelemällä telekollaboraatio-käsitteen. Harmittaa vähän, ettei Sarahin slideista voi kopioida tähän määritelmää.

Sarah alkoi käyttämään Skypeä, jotta englannin opiskelijat Italiassa ja italian opiskelijat Amerikassa voisivat käyttää kieltä myös natiivissa ympäristössä. Telekommunikaation avulla opiskelijat siis saivat mahdollisuuden tutustua ihmisiin ja kulttuuriin paikasta riippumatta.

Skypeä eri tavoin wikiin, oppimispäiväkirjoihin, blogeihin, naamakirjaan ja sähköpostiin yhdistettynä kokeiltiin useaan kertaan. Lisäksi kokeiltiin erilaisia keskustelun ohjaamisen menetelmiä.

Sarahin kokemuksen mukaan opiskelijoiden pitäisi tutustua toisiinsa ennen kuin heidän pitää todella puhua Skypessä. Tutustumiseen voi käyttää valokuvia, blogeja ja naamakirjaa. Hyvin tärkeänä hän piti sitä, että kaikkien Skype-nimet yhteystietoineen ovat listattuna ja kaikkien käytössä myös oppituntien ulkopuolella. Jotta Skypen käytöstä tuli mahdollisimman mutkatonta, opettajien ja oppilaiden piti tietää jo etukäteen, kenen kanssa he työskentelisivät oppitunnin aikana.

Opiskelijat oppivat nopeasti hyödyntämään monia eri kommunikointivälineitä ja käyttämään ohessa myös wikejä, internetiä ja esimerkiksi online-sanakirjoja. Yhdessä kokeilussa wiki oli oikeastaan koko kurssin lopputuotos ja Skype vain työkalu sen toteuttamiseen.

Opiskelijoiden palautteet olivat kannustavia. Monet pitivät erityisesti siitä, että saivat kommunikoida vapaasti saman ikäisten ihmisten kanssa. Toisaalta palautteissa haluttiin myös tarkempaa rakennetta ja ohjausta Skype-keskusteluihin, joten valinta vapaan keskustelun ja täsmällisesti määriteltyjen aiheiden välillä voi olla hankalaa.

Sähköinen liiketoiminta

Olen vähän pulassa. Mieli tekisi analysoida omaa aineistoa, mutta toisaalta pitäisi alkaa ottaa matkailukenttää haltuun. Äsken sain tietää, että tämänsyksyisen markkinoinnin ja kansainvälisen liiketoiminnan luentoni aihe on muuttunut. Kun pari vuotta olen jaaritellut innovaatioista, nyt pitää jakaa sama aika kahteen: sähköiseen markkinointiin ja innovaatioihin.

Eivätpä Kuopiossa arvanneet, että uusi avaus sopii minulle mainiosti. Kävin eilen keskustelemassa mahdollisista työkuvioista matkailualalla ja keskusteluissa tuli voimakkaasti ilmi tarve kehittyä nimenomaan sähköisen markkinoinnin tai yleisemmin sähköisen liiketoiminnan alueella matkailukontekstissa. Nythän minun pitää joka tapauksessa mietiskellä sähköisen liiketoiminnan kiemuroita, ja sopivasti voin luentoani varten etsiä esimerkit matkailusta.

Luento on kuitenkin vasta marraskuun alussa. Sitä ennen pitäisi jo syyskuun kymmenes lähettää konferenssiesitys EBRF:ään. Mitäs minä kerron esityksessäni, jos en ehdi analysoida aineistoa? Kiperään pulmaan on siis olemassa helppo vastaus: analysoi aineistoa!

T. Arina: Esittämisen tyyli

Teemu Arina esittelee Tarina-blogissaan hyväksi havaitsemiaan keinoja tehdä tylsästäkin aiheesta mielenkiintoinen esitys. En ole ollut koskaan todistamassa Arinan esityksiä, mutta vähän itsekehuisesta blogi-merkinnän alusta huolimatta näissä ideoissa voi olla jotain perääkin.

Arina kehottaa luopumaan esimerkiksi kaikista ylimääräisistä merkinnöistä kalvoissa. Ei siis yrityksen nimeä, dian numeroa, ei mitään, joka veisi huomion itse sisällöltä. Nämä tällaiset voi laittaa omaan kalvoon esityksen alkuun tai loppuun.

Arinan mukaan kalvojen on tarkoitus tukea esitystä, ja tukemiseen voi käyttää esimerkiksi metaforia tai kuvia, mutta ei missään nimessä ranskalaisin viivoin merkittyjä listauksia. Hän ei kiellä animointeja, mutta painottaa, että niidenkin tulisi olla yhdenmukaisia itse asian kanssa.

Mielenkiintoisinta antia Teemu Arinan Tarinassa on Garr Reynoldsin esitys esittämisestä. Kuten Arina sanoo: ”… excellent presentation by Garr Reynolds worth every minute of your time.”

Kriittisen lukemisen taito

Laadullisen tutkimuksen kurssin ensimmäinen tentti oli viime viikolla. Onneksi onnistuin puhumaan itseni tentintarkastuksista ja tarkastan vain harjoitustöitä. Harjoituksessa pitää analysoida yhtä gradua erityisesti metodologian näkökulmasta. Kävi sellainen hölmö juttu vielä tässäkin, että luulin aluksi tarkastavani töitä erääseen toiseen graduun liittyen. Olin tietenkin lukenut gradun läpi ja valmistautunut tarkastuspuuhiin, kun tajusin, että minunhan pitääkin lukea se toinen gradu eikä tätä ensimmäistä.

Harjoituksen tehtävänanto on huono, vaikka alkuperäinen tarkoitus oli hyvä: saada kandityön tekijät tutustumaan huolellisesti ainakin yhteen kauppatieteelliseen graduun ennen oman kirjoittamista. Harjoituksessa pitää lukea gradu ja arvioida sitä annettujen kysymysten mukaisesti. Pihkura vaan kun annetut kysymykset ohjaavat arvioijan etsimään Ctrl+F:llä gradusta oikean kohdan ja sitten copy-pastella kopsaamaan sen omaan työhön. Esimerkiksi selvitellään, mikä oli gradun tutkimusongelma, mitkä olivat aineistonkeruu- ja analyysimenetelmät ja mitä olivat työn peruskäsitteet.

En tiedä, olinko vähän liian julma, mutta rankaisin kovalla kädellä niitä opiskelijoita, jotka olivat vain leikanneet ja liimanneet vastaukset kysymyksiin. Olen tarkastanut töistä nyt puolet eikä kukaan copy-paste-taiteilija ole viitannut työssään alkuperäiseen lähteeseen. Monet ovat tehneet jopa niin, että ovat jättäneet lähdemerkinnät kopioimatta, jos graduntekijä itse on viitannut työssään johonkin.

En tiedä, kuka teki laadullisen tutkimuksen kurssille harjoitustyön ohjeet, mutta olin niin laiska, etten tainnut tutustua niihin huolellisesti ennen kurssin alkua. Hölmö minä, kun luotin muihin opettajiin. Tuskinpa olisin edes hoksannut etukäteen, miten suurpiirteisesti tehtävä on annettu.

Itse asiassa ohjeissahan kyllä pyydetään arvioimaan gradua annettujen kysymysten mukaisesti, mutta silti pääosa opiskelijoista on ymmärtänyt, että gradu pitää vain tiivistää niiden mukaan. Oma arvio puuttuu täysin.

Minusta on todella hölmöä, että kakkos- ja kolmosvuosikurssilaiset oikeasti kuvittelevat, ettei heiltä vaadita enempää kuin referaatti tai kuvaus toisen tekemästä työstä. Tuntuu, että järjen pitäisi kolkutella jossain ja hälytyskellojen soida, että ehkä jotain omaakin pitäisi työhön kirjoittaa.

Tässä voi nyt syyttää sekä meitä opettajia huonosta tehtävänannosta että opiskelijoita siitä, etteivät vaivautuneet lukemaan täsmällisesti ohjeita. Meidän olisi pitänyt mainita arvioinnista useammassa kohtaa, vaikkapa jokaisen kysymyksen kohdalla erikseen, ja opiskelijoiden olisi pitänyt ymmärtää, että heiltä vaaditaan metodologiakurssilla kriittistä analyysiä toisen työstä.

Ja näistä kahdesta hölmöstä porukasta toiset ovat jo maistereita, tohtoreita, jopa professoreja ja toiset kohta kauppatieteiden kandidaatteja, ihan pian maistereita.

Laiskan pulskea yliopisto

Pulputettiin Maisan kanssa eilen illalla maratonpuhelu. Oli ehkä minun tähänastisen elämäni pisin puhelu, mutta Maisalle vain kevyt palauttava harjoitus. Sellaiset puolitoista tuntia. Juttu alkoi oikeastaan jo iltapäivällä, kun törmäsimme kaupungilla.

Taas tiistain luennot palauttivat mieleen sen, miten raakileita yliopisto-opiskelijat vielä ovat, ja siitähän se puhe sitten lähti.

Sitä kuvittelee, että lukiossa opiskelija oppii kantamaan vastuun omasta oppimisestaan, mutta ei. Vielä yliopisto-opettajaltakin odotetaan ”oikeita vastauksia” ihan niin kuin linnunpoikaset suu ammollaan odottavat emolinnun tuomia ruokapukleja. Eihän opettaja ole mikään tiedonlähde, joka pulppuaa viisauksia toisen perään. Jotain pitäisi myös itse tehdä.

En ymmärrä, miten kritiikittömästi monet luennoilla kuuntelevat – tai eivät edes kuuntele. Toki joukkoon mahtuu jokunen sellainen, joka haluaa oppia ja tekee sen eteen töitä, mutta silti väitän, että oma-aloitteisuus puuttuu aika monelta opiskelijalta.

Eilisessä Hesarissa julkaistiin mielipidekirjoitus, jossa suomittiin suomalaisten yliopistojen vaatimustasoa riittämättömäksi. Amerikassa opintojen kunniallinen läpäiseminen vaatii kymmenien viikkotuntien työn, mutta Suomessa kuulee jopa kehuskeltavan sillä, miten taas päästiin tentistä läpi avaamatta yhtään kirjaa.

Mistä tämä tällainen kertoo? Olemmeko me ”opettajat” laiskoja ja haluamme välttää uusijoiden tulvan vai emmekö osaa arvioida sitä, miten hyvin opiskelijat oikeasti ymmärsivät ja sisäistivät kurssin asiat? Emmekö osaa vaatia riittävästi?

HTM-kurssi viime syksynä päättyi monen osalta hylsyyn. Monet kokivat tulleensa väärinkohdelluiksi, kun joutuivat täydentämään harjoitustöitään. Perusteena oli usein se, että harjoitukseen oli käytetty niin ja niin monta tuntia. Tuskinpa kukaan oikeasti käytti kurssin vaatimustason mukaisesti noin 150 tuntia työn tekemiseen.

Se vaan, että jos alkaisin vaatia kurssin vaatimustasoon ja tuntimäärään verrattavia suorituksia, joutuisin myös itse panostamaan hurjasti töiden suunnitteluun, ohjaukseen ja arviointiin. Pitäisi pystyä itsekin antamaan rakentavaa kritiikkiä ja kommentteja paljon täsmällisemmin kuin nyt.

Onko vika siis lopulta meissä opettajissa? Olemmeko me itse sallineet opiskelijoille laiskottelun ja kannustaneet ylhäältä annettuun oppimiseen, jotta pääsisimme itse mahdollisimman vähällä?

Jos amerikkalaiset yliopisto-opiskelijat hyväksyvät opiskelukulttuurin, joka vaatii yökausien istumista kirjaston lukunurkassa ja kaiken sosiaalisen elämän jättämistä väliin, miksi emme voisi tiukentaa vaatimustasoa myös Suomessa? Suomessa emme voi houkutella kallispalkkaisia guruja luennoimaan ja ilman lukukausimaksujakin suomalaisopiskelija joutuu käymään töissä. Silti olen ihmetellyt joskus sitä, eivätkö opiskelijat ymmärrä, että myös opiskelu on investointi tulevaan. Kun investoit nyt kolme tai neljä intensiivistä opiskeluvuotta, ehdit takuulla paiskia hommia seuraavat 40 vuotta, mutta paiskit niitä ehkä paremmissa paikoissa kuin ne ikätoverisi, jotka tekivät hanttihommia jo opintojensa aikana.

Jari on hyvä esimerkki tällaisesta ajattelusta. Hän investoi väitöskirjaansa pari vuotta. Teki hurjana tutkimushommia ja elää kituutti vähän niukemmin. Nyt kauppatieteiden tohtorina Jari aloitti työt Elinkeinoelämän keskusliitossa ja on kiinteästi mukana valtakunnan innovaatiopolitiikassa yrittäjyyden asiantuntijana. Kuulostaa ainakin minusta melko mukavalta urakehitykseltä.

Suomalaiset yliopistot ovat niin pieniä, ettei organisaatio mitenkään kestä sitä, että opiskelijat alkaisivat notkua yliopiston tiloissa pikkutunneille. Ei edes siinä tapauksessa, että notkunta tapahtuisi kirjastossa täysin hyväksyttävissä, jopa suositeltavissa, aikeissa. Ehkä voisimme joskus kokeilla tempauksen tavoin yökirjastoja. Monet meistä tutkijoista, Jari mukaan lukien, jättää usein yöunet väliin ja tekee intensiivisesti tutkimusta. Sitähän tekevät käsittääkseni myös perusopiskelijat. Tosin vasta viimeisenä yönä ennen tenttiä. Nykyinen elämänrytmi on kääntynyt päälaelleen, joten tällainen yötyö voisi olla ihan mielenkiintoinen vaihtoehto opiskelijoille.

Yksi asia, joka nousi esiin Maisan kanssa puhuessamme, kiinnostaisi minua kovasti. Luonnontieteissä käytetään usein tuutorointia ja ylempien vuosikurssien opiskelijoiden vetämiä lukupiirejä opiskelun tukena. Meillä kauppatieteissä moiseen ei ole uskottu. Joskus on mietitty, että olisihan se ihan hyvä ajatus, mutta kai se on aina kaatunut opettajien laiskuuteen. Kuka se nyt viitsisi niitä tuutoreita ohjata?

Vihreänä opettajana olen varmasti oppinut itse enemmän kuin ne, joille opetan. Asiat on pakko ensin opetella itse. Olen huomannut monessa opettamassani teemassa, että vasta, kun puen ajatuksiani opetuksen muotoon, olen todella joutunut niitä jäsentämään ja arvottamaan. Saman soisi myös opintojensa loppuvaiheessa oleville opiskelijoille.

Jokainen akateemisesti koulutettu ihminen joutuu tai pääsee jossakin työuransa vaiheessa tehtäviin, joissa joutuu jäsentämään osaamistaan ja kertomaan ajatuksistaan muille ymmärrettävästi. Ei olisi pahitteeksi harjoitella näitä taitoja jo opintojen aikana. Mikä olisikaan parempi harjoittelupaikka kuin yleisö, jossa on itse istunut muutamaa vuotta aiemmin? Kun omat kokemukset ovat vielä tuoreessa muistissa, on varmasti helpompi hoksata, mihin alkuvaiheessa olevat opiskelijakaverit tarvitsevat eniten tukea.

Ja miten upeaa tuutorointi ja pienryhmätyöskentely olisikaan fukseille! Hehän pääsisivät sosiaalistumaan osaksi akateemista yhteisöä aivan eri tavoin kuin luennoilla istumalla.

Nyt minulla karkaa juttu käsistä ja olen käyttänyt tämän pohdiskeluun ison osan aamusta. Pitäisi itsekin investoida aikaa tutkimukseen. Olen kuitenkin melko varma, että jos joskus saan väikkärini valmiiksi ja työskentelen opetustehtävissä, olen näiden ihmettelyjen myötä paljon valmiimpi työssäni. Ihan oikeaa opettajaahan minusta ei tule. Aina vain yhden suppean substanssin ns. asiantuntija. Opettamisen taidoista ei voi edes puhua.

Opetus ohi

Opetin tiistaina viimeistä kertaa tälle vuodelle. Eipä tuo kummoisesti mennyt. En kokenut mitään erikoisia oivalluksia tai ylipäänsä mitään. Sinänsä oli ihan helppo puhua toimintatutkimuksesta, kun sitä itsekin käytän, mutta silti oli aika hutera olo puhua metodologiasta. Ei näin vihreää tutkijan planttua pitäisi laittaa menetelmäluennolle muuta kuin kuulijaksi. Miten siinä selittää uskottavasti toimintatutkimuksen juuria, kun ei itsekään tiedä vielä mitään?

Turhaanpa minä tässä nyt jauhan opetuskokemuksesta, kun tuntuu, ettei luennoinnista jäänyt käteen oikein mitään. Suunnitelmassani pysyin, samoin aikataulussa, eli ainakin luennon rakenne oli ihan jees. En lähtenyt pohtimaan syvällisesti toimintatutkimuksen taustoja, koska olimme muiden opettajien kanssa sopineet, että opiskelijoille on tärkeintä oppia käyttämään esittelemiämme tutkimusmenetelmiä. Siksi teimme pari harjoitusta tuntien aikana. Oikeastaan vasta tentissä näen, kuinka hyvin opiskelijat todella ymmärsivät, mitä toimintatutkimus on. Yksi opiskelija kiinnostui hommasta niin kovin, että suunnitteli käyttävänsä toimintatutkimusta omassa kandityössään. Toivottavasti hän ei ota liian suurta taakkaa harteilleen.

Yksi tosi hyvä oivallus tuli jonkun opiskelijan suusta. Hän sanoi tai paremminkin kirjoitti taululle, että toimintatutkijalla on kaksoisrooli, kun hän on tutkija, mutta myös osa yhteisöä ja yhteisön ongelmia. Minusta oli huippu hyvin sanottu, että tutkija on myös osa yhteisön ongelmia. Pitää muistaa antaa kredittiä tästä huomiosta tuntemattomaksi jääneelle opiskelijalle. Loistava huomio kerta kaikkiaan!

Lepsuilua arvioissa

Kasvatustieteiden appron ajoilta muistan hämärästi, miten keltanokista kehittyy opettajia. Olisin takuulla tosi huono opettaja, sillä olen ihan selvästi sillä alimmaisella kehityksen asteella. Onneksi olen vain tutkijan planttu.

Olen alimmaista kastia, koska viime vuonna HTM-luentokurssilla annoin tosi nihkeästi hyviä arvosanoja. Tänä vuonna tilanne on päinvastainen eli tiukkapipoisesta tutkijasta on kehittynyt kaikkien kaveri -tutkija. Olen antanut ensimmäisen vitosen ja tukun nelosia. Kuusi hylkäsin ja muutamalle annoin kolmosen ja kakkosen. Ykköstä ei saanut kukaan, mutta se kai johtuu siitä, että olin armollinen ja annoin luvan korjata työtä ennen arviointia.

Vai pitäisikö tämä ajatella niin, että opetin samat asiat tänä vuonna paremmin kuin viime vuonna? Tällä kertaa luentoja oli kyllä tuplasti viime vuotta enemmän, joten kai sekin ohjasi opiskelijoiden ajattelua ja työskentelyä oikeille urille. Tietenkin myös se, että tänä vuonna kaikki kirjoittivat työnsä englanniksi ja viime vuonna kirjoitettiin suomen kielellä, vaikuttaa arviointiin. Englanti ei ole yhtä ilmaisuvoimainen kuin äidinkieli ja siksi ehkä löysäsin arviointia. En ainakaan pystynyt puuttumaan kieleen yhtä hyvin kuin ennen.

Oli tosi kiva kuulla, että erityisesti vaihtarit olivat tykänneet tutkimusesseen kirjoittamisesta ja ryhmävetoisesta työskentelystä. Jännä juttu, etteivät he olleet lainkaan tottuneet antamaan toisilleen palautetta. Kaikki sanoivat, että palautteen antaminen on tosi tärkeää ja niinhän se onkin. Pitää pystyä antamaan rakentavaa palautetta ja jopa kritiikkiä ilman, että on ilkeä.

Aion jatkaa samalla linjalla ensi vuonnakin. Portfolion pituutta on pakko lyhentää, jos kurssille osallistuu yli 15 opiskelijaa. On aivan mahdoton tehtävä kahlata 50 sivun portfolioita läpi. Ensi vuodeksi pitää myös miettiä uudelleen arviointikriteerejä portfoliolle. Arviointiin pitää saada sellainen kriteeri, joka painottaa teorian ja empiirian vuoropuhelua. Nyt sen arvioimiseen on vain vähän työkaluja. Ensimmäiset kolme, tutkimusongelma, ongelman haasteellisuus ja sen soveltuvuus kurssille, mittaavat osittain samaa asiaa. Ainakin kaksi viimeistä voisi yhdistää esimerkiksi arvioimaan tutkimusongelman haasteellisuutta korkean teknologian kentällä.

Myös suullisen tentin arviointi kaipaa kehittämistä. Se pitäisi jakaa ainakin teoreettiseen osaamiseen, teorian soveltamiseen ja ehkä myös kykyyn kertoa oma näkemyksensä. Ei olisi pahitteeksi, vaikka arviointiin lisäisi myös kyvyn kommentoida toisten puheenvuoroja. Näin saisin ainakin läpinäkyvät kriteerit suulliseen tenttiin, vaikka itse arvio osaamisen tasosta olisikin subjektiivisesti minun.

Ai, mutta miksi minä tällaisia puhun? Ensi vuonna pitää älytä kieltäytyä koko kurssin pitämisestä!

Interventio on vähän niin kuin väliintulo;)

Tekemättömät hommat alkavat taas painaa mieltä. Stanfordin hakemus on edelleen tekemättä, mutta pitää miettiä sitä huomenna tai torstaina. Nyt pitää hoitaa HTM-portfolioiden tarkastus ja saman kurssin tenttikuulustelut pois huolesta. Olen tarkastanut vasta kolme ja puoli portfoliota ja tällä vauhdilla en mitenkään saa tarkastettua niitä ennen kuulusteluja. On kai pakko luopua kunnollisesta palautteesta.

Laitoin aamulla parille tyypille pyynnön korjata tai täydentää tehtäväänsä. Näiden tyyppien ryhmille aion antaa arvosanat vasta Uuden-Seelannin reissun jälkeen. Muut yritän arvioida tänään ja huomenna. 

Ärsytti hurjasti, kun Tommi kehui jo tehneensä EBRF-paperin ja minulla se on vasta alkuvaiheessa. Lauantai menee siihen ihan täysin, mutta yritän kuitenkin saada nukuttua kunnon yöunet vielä ennen matkaa. Muuten minusta voi tulla ärripurri.

Tänään oli aamulla lukuseminaari ja iltapäivällä tutkimusseminaari. Tein niissä muutamia muistiinpanoja väikkäriin liittyen.

Kontekstin laajuus tulee olla suhteessa omiin teoreettisiin ja metodologisiin valintoihin. Eri tyyppiset toimintatutkimukset vaativat eri tasoisen kontekstin käsittelyn. Joissakin pitää kuljettaa kontekstia koko työn läpi. Jossakin voisi olla tiivistelmä kontekstista omana alakappaleenaan, sillä se on lukijaystävällistä. Metodologiakappaleeseen voisi miettiä kontekstia toimintatutkimusympäristössä.
Analyysi ja tulos ovat eri asioita. Metodologian jälkeen analyysi ja vasta sitten kappale, jossa ovat tulokset ja johtopäätökset. Kvanttitutkimuksessa  usein johdanto, teoria, metodologia, tulos, tässä järjestyksessä, mutta laadullisessa tutkimuksessa metodologiasta ei hypätä suoraan tuloksiin. Metodologiassa annetaan esimerkinomaisesti, miten aineistoa koodataan. Näin kerrotaan, mitkä ovat ne pelisäännöt, joilla seuraavan analyysiluvun aineisto on rakennettu. Analyysikappaleelle voisi tehdä oman sisällysluettelonsa.

Teoriakappale. Miten oma tutkimus lähestyy aikaisempia teorioita? Tekeekö niistä kriittistä analyysiä? Tekeekö vain taustatyötä omalle aiheelle? Tekeekö uutta luokittelua? Luo oma jäsennys aikaisemmasta keskustelusta omaa analyysiä varten. Näkökulma voi olla konstruktiivinen: Jos teet konstruktiivista tutkimusta, tarkastele aikaisempaa tutkimustakin konstruktiona. Ajatuksellisesti erota toisistaan: 1) enemmän lähestymistavallinen, laaja teoreettinen näkemys siitä, mihin teoreettiseen keskusteluun oman tutkimuksen liittää (esim. Saaralla sosiaalinen konstruktio); 2) Toisaalta pitäisi käsitellä myös aikaisempia empiirisiä tutkimuksia, joita ei ole välttämättä tehtykään samasta näkökulmastasi. Teoreettinen keskustelu/viitekehys ja sille alueelle liittyvät empiiriset tutkimukset (empiiriset sovellukset). Konstruktiivisessa tutkimuksessa aineistoa pitäisi lukea siitä näkökulmasta, millaista todellisuutta se tuottaa. Miten jäsentää todellisuutta? Mitä jättää pois tai kertomatta?

Aineistovinkkejä. Scopus. 30 päivää ilmaista käyttöaikaa. Etsi sieltä AR-artikkeleita. Ks. erityisesti australialaiset.
Etnografia metodologiana 2007. toim. Lappalainen ym.
Ulla Hytin väikkäri.

Tutkimusseminaarissa meillä oli tänään ohjelmassa vain Ninan, Marken ja minun eli satupiirin toimintatutkimusinfo. Minä en ollut korvaani lotkauttanut koko touhulle ja muutenkin jouduimme tekemään esityksen runkoa vielä lounastauolla. Yllätys oli suuri, kun saimmekin tosi paljon kehuja esityksestä!

Meitä meinasi naurattaa hurjasti, kun teimme runkoa. Keksimme jokaiselle uuden väikkärin aiheen. Marke kirjoittaa aiheesta ”Interventio eli väliintulo”, Nina pohtii omassaan asiaa ”Interaktio vuorovaikutuksena” ja minä teen kolmiosaisen toimintatutkimuksen tyhjentävän selityksen viimeisen osion eli väikkärin aiheesta ”Reflektio kuin heijastus.”

Marke aloitti kertomalla yleistä tarinaa toimintatutkimuksesta. Sen jälkeen minä kerroin McKayn ja Marshallin artikkelista, jossa toimintatutkimus on jaettu käytännöntutkimusprosessiin ja tieteelliseen tutkimusprosessiin. Nämä etenevät samanaikaisesti, mutta niillä on erilaiset tavoitteet ja ratkaisukeinot.

Sitten Marke vielä jatkoi toimintatutkimuksen ja tapaustutkimuksen vertailulla. Nina kertoi oman työnsä kautta tulevaisuusverstaasta yhtenä tapaustutkimuksen menetelmänä. Se on tosi mielenkiintoinen ja selvärajainen lähestymistapa toimintatutkimukseen, mutta myös tosi haasteellinen.

Ninan jälkeen minä kerroin lyhyesti reflektoinnista omassa työssäni. Möhläsin täydellisesti oman osuuteni. Nyt näkyi pahasti, etten ollut valmistautunut, vaikka vielä lounastauolla kaiken piti olla selvää. Ehkei se nyt ihan niin huonosti mennyt, mutta jotenkin en vaan pysynyt suunnitelmassani.

Lopuksi nostimme esiin muutamia asioita, jotka ovat aiheuttaneet kysymyksiä satupiirin kokoontumisissa. Tässä välissä onnistuin vielä söhläämään participatory action researchin. Luulin puhuvani samasta asiasta kuin Päivi, mutta hän sanoi, ettei PAR ole lainkaan sitä, mitä minä luulin. Ilmaisin itseni epäselvästi, koska tunnistin tarkoitukseni Päivin selityksestä. Joka tapauksessa Nina tekee PARia, minä en.

Päivi sanoi, että minun työssäni voisi käyttää raportoinnissa event-muotoa eli nostaa esiin joitakin interventioita ja johtaa niistä erityisiä tapahtumaketjuja. Ei ole järkeä raportoida koko prosessia, koska aineistoa ja siten myös analysoitavaa on tosi paljon.

Esimerkiksi kaupallistamissuunnitelmarunko voisi olla yksi tällainen interventio. Minulle tuli heti mieleen, että yksi interventio voisi olla se, kun viime syksynä palaveerasin tutkimusporukan kanssa ensimmäisiä kertoja ja toin esiin ympäristöanalyysin käsitteen. Ainakin projektin johtaja tarttui tähän ja on käyttänyt sitä sen jälkeen monessa yhteydessä.

Päivi ehdotti myös strategiatyötä  yhdeksi interventioksi. Neljäs juttu voisi ainakin minun mielestäni olla tutkimuksen alkuvaiheen haastattelu ja lopulta loppuvaiheessa tehty uusi haastattelukierros. Haastattelut eivät sinänsä ole interventioita, mutta niiden avulla voisi jäljittää, miten konteksti ja osallistujien ajattelutapa ovat muuttuneet projektin aikana. Päivin idea on tosi hyvä ja sitä aion lähteä seuraamaan heti vuodenvaihteen jälkeen.

Päivin mielestä minun interventioni ovat jo nyt saaneet aikaan jotakin konkreettista, sillä niiden kautta on syntymässä yksi gradu. Gradussa on jäsennetty tutkimuksen kaupallistamista minun mallini perusteella, mutta kansainvälisessä kontekstissa. Enpä ole itse hoksannutkaan, että jokin gradukin saattaisi hyödyntää minun kyhäelmääni. Jännä juttu.

Olisi tosi mielenkiintoista jatkaa tätä pohdintaa, mutta HTM-portfoliot kolkuttavat omaatuntoa. Huokaisen syvään ja alan hommiin…

Univelkaa hankkimassa

Aloitin tänään HTM-portfolioiden tarkistamisen. Ensimmäiseen työhön meni kaksi tuntia ja niitä on yhteensä 16! Selviänköhän tästä urakasta kunnialla? Nyt on pakko luovuttaa ja antaa tilaa unelle. Minulla on huomenna tutkimusseminaarissa alustus eikä edes omasta työstä vaan toimintatutkimuksesta yleensä. Nolottaa mennä esittämään sinne ”ei mitään”, mutta nyt ei muu auta. Katsotaan, miten selviydyn ilman minkäänlaista suunnitelmaa.