Kriittisen lukemisen taito

Laadullisen tutkimuksen kurssin ensimmäinen tentti oli viime viikolla. Onneksi onnistuin puhumaan itseni tentintarkastuksista ja tarkastan vain harjoitustöitä. Harjoituksessa pitää analysoida yhtä gradua erityisesti metodologian näkökulmasta. Kävi sellainen hölmö juttu vielä tässäkin, että luulin aluksi tarkastavani töitä erääseen toiseen graduun liittyen. Olin tietenkin lukenut gradun läpi ja valmistautunut tarkastuspuuhiin, kun tajusin, että minunhan pitääkin lukea se toinen gradu eikä tätä ensimmäistä.

Harjoituksen tehtävänanto on huono, vaikka alkuperäinen tarkoitus oli hyvä: saada kandityön tekijät tutustumaan huolellisesti ainakin yhteen kauppatieteelliseen graduun ennen oman kirjoittamista. Harjoituksessa pitää lukea gradu ja arvioida sitä annettujen kysymysten mukaisesti. Pihkura vaan kun annetut kysymykset ohjaavat arvioijan etsimään Ctrl+F:llä gradusta oikean kohdan ja sitten copy-pastella kopsaamaan sen omaan työhön. Esimerkiksi selvitellään, mikä oli gradun tutkimusongelma, mitkä olivat aineistonkeruu- ja analyysimenetelmät ja mitä olivat työn peruskäsitteet.

En tiedä, olinko vähän liian julma, mutta rankaisin kovalla kädellä niitä opiskelijoita, jotka olivat vain leikanneet ja liimanneet vastaukset kysymyksiin. Olen tarkastanut töistä nyt puolet eikä kukaan copy-paste-taiteilija ole viitannut työssään alkuperäiseen lähteeseen. Monet ovat tehneet jopa niin, että ovat jättäneet lähdemerkinnät kopioimatta, jos graduntekijä itse on viitannut työssään johonkin.

En tiedä, kuka teki laadullisen tutkimuksen kurssille harjoitustyön ohjeet, mutta olin niin laiska, etten tainnut tutustua niihin huolellisesti ennen kurssin alkua. Hölmö minä, kun luotin muihin opettajiin. Tuskinpa olisin edes hoksannut etukäteen, miten suurpiirteisesti tehtävä on annettu.

Itse asiassa ohjeissahan kyllä pyydetään arvioimaan gradua annettujen kysymysten mukaisesti, mutta silti pääosa opiskelijoista on ymmärtänyt, että gradu pitää vain tiivistää niiden mukaan. Oma arvio puuttuu täysin.

Minusta on todella hölmöä, että kakkos- ja kolmosvuosikurssilaiset oikeasti kuvittelevat, ettei heiltä vaadita enempää kuin referaatti tai kuvaus toisen tekemästä työstä. Tuntuu, että järjen pitäisi kolkutella jossain ja hälytyskellojen soida, että ehkä jotain omaakin pitäisi työhön kirjoittaa.

Tässä voi nyt syyttää sekä meitä opettajia huonosta tehtävänannosta että opiskelijoita siitä, etteivät vaivautuneet lukemaan täsmällisesti ohjeita. Meidän olisi pitänyt mainita arvioinnista useammassa kohtaa, vaikkapa jokaisen kysymyksen kohdalla erikseen, ja opiskelijoiden olisi pitänyt ymmärtää, että heiltä vaaditaan metodologiakurssilla kriittistä analyysiä toisen työstä.

Ja näistä kahdesta hölmöstä porukasta toiset ovat jo maistereita, tohtoreita, jopa professoreja ja toiset kohta kauppatieteiden kandidaatteja, ihan pian maistereita.

Lisensiaatintyön uusi tuleminen

Laitoin tiistaina sähköpostia kakkosohjaajalleni Teuvolle. Pyysin apua, kun nyt näyttää pahasti siltä, etten ihan oikeasti saa tehtyä väitöskirjaa. En uskalla pyytää apua Päiviltä, koska joutuisin myöntämään, etten ole tehnyt puoliakaan siitä, mitä olisi pitänyt.

Olen lojunut kohta kaksi vuotta apurahalla. Moni olisi siinä ajassa aloittanut ja lopettanut väitöskirjan, mutta minä vaan kompuroin ihan alussa. Kopsailen iänikuisen vanhoja tekstejäni, jos minun tarvitsee näyttää tekemisiäni. Uutta en saa aikaan.

Kun pääsiäisen tienoilla lopulta myönsin itselleni, etten ehkä tee koskaan väitöskirjaa, lupasin samalla itselleni ja pian koko maailmalle, että kirjoitan vuoden aikana lisensiaatintyön. Melkein kuukauden yritin taistella laiskottelua, Zuman peluuta, urheilua ja kaikkea muuta vastaan ja kirjoittaa jonkinlaista suunnitelmaa. Yritin lukea ja yritin kirjoittaa ainakin muistiinpanot lukemastani. Mikään ei näyttänyt tuottavan tulosta.

Nyt velvoitin Teuvon vaatimaan minulta säännöllisesti lukemista. Se on ehkä ainoa tie päästä eteenpäin. Lupasin lähettää hänelle vapuksi uuden version tutkimussuunnitelmastani. Pian minun pitäisi muutenkin tiivistää ideani kymmensivuiseksi suunnitelmaksi markkinoinnin tutoriaalia varten, joten Teuvolle annettu lupaus palvelee hyvin tutoriaalia.

Joskus aiemmin kirjoittelin täällä blogissa, että teen jokaisesta väikkärini luvusta kolmisivuisen abstraktin jäsentämään kirjoitustani. Nyt tämä lupaus on lunastettava, sillä niistä kolmisivuisista abstrakteista kasautuu pikku hiljaa kunnollinen tutkimussuunnitelma. Nyt vain puhutaan enää lisurista, ei väikkäristä, mikä sekin on iso haaste.

Olin jo aikeissa jättää oppimisen teeman pois lisurista, mutta äsken lounastauolla (surullisen kuuluisaa chili con carnea) katselin aiemmin tekemääni miellekarttaa ja totesin, etten voi luopua oppimisesta edes lisurissa. Sitä paitsi olen käyttänyt mielettömästi aikaa oppimiskirjallisuuteen perehtymiseen ja olisi todellista tyhmyyttä luopua nyt koko tematiikasta.

Tänään olen työstänyt tutkimukseni sisällysluetteloa lisuria silmällä pitäen. Oppiminen saa jäädä siihen, mutta toimintatutkimuksen metodologian ja empiirisen osuuden otan siitä pois. Chili con carnea mutustellessani hoksasin, että voisin tietenkin sisällyttää työhöni empiriaa tapauksen muodossa. Voisin vaikkapa ottaa yleisemmällä tasolla haltuun Kuopion yliopiston kaupallistamisprosessin ja jättäisin tarkemman toimintatutkimuskuvauksen farmasian puolelta väikkäriin, jos sellaista nyt ikinä tulee.

Olisi mukava olla yliopistouudistuksen eturintamassa ja silloin mukaan pitäisi ottaa koko Itä-Suomen yliopisto eli samanlainen selvitys myös Joensuun yliopiston kaupallistamisesta olisi paikallaan. Ja mitäs siitä syntyisi? Lisensiaatintutkimuksen muotoon puettu tilannekatsaus siitä, miten eri tavoin nämä kaksi pian yhdistyvää yliopistoa tällä hetkellä kaupallistamispähkinää pureskelevat! Olisiko hyvä? Olisi. Levisikö tiukka lisurisuunnitelma taas käsiin? Levisi.

Väikkäristä vähäsen

Kirjoittelen väikkäriin liittyviä muistiinpanoja edelleen yksityisiin blogiviesteihin. En ole vieläkään ratkaissut julkistamisen ongelmaa.

Olen viime aikoina lueskellut artikkeleita, mutta mitään grand plania minulla ei ole ollut. Lueskelen vähän sieltä täältä. Viimeviikkoinen toimintatutkimusluento sai minut taas lukemaan vähän toimintatutkimusasiaa. Sitten luin merkityksenantoteorioista ja nyt ihan viimeksi oppimisesta sosiaalisesta näkökulmasta.

Tänä aamuna päivitin taas vähän tutkimussuunnitelmaa ja täydensin sisällysluetteloa. Näpertelyä, mutta kai sitä joskus pitää näperrellä. Pitäisi pystyä lukemaan ja kirjoittamaan paljon enemmän.

Laiskan pulskea yliopisto

Pulputettiin Maisan kanssa eilen illalla maratonpuhelu. Oli ehkä minun tähänastisen elämäni pisin puhelu, mutta Maisalle vain kevyt palauttava harjoitus. Sellaiset puolitoista tuntia. Juttu alkoi oikeastaan jo iltapäivällä, kun törmäsimme kaupungilla.

Taas tiistain luennot palauttivat mieleen sen, miten raakileita yliopisto-opiskelijat vielä ovat, ja siitähän se puhe sitten lähti.

Sitä kuvittelee, että lukiossa opiskelija oppii kantamaan vastuun omasta oppimisestaan, mutta ei. Vielä yliopisto-opettajaltakin odotetaan ”oikeita vastauksia” ihan niin kuin linnunpoikaset suu ammollaan odottavat emolinnun tuomia ruokapukleja. Eihän opettaja ole mikään tiedonlähde, joka pulppuaa viisauksia toisen perään. Jotain pitäisi myös itse tehdä.

En ymmärrä, miten kritiikittömästi monet luennoilla kuuntelevat – tai eivät edes kuuntele. Toki joukkoon mahtuu jokunen sellainen, joka haluaa oppia ja tekee sen eteen töitä, mutta silti väitän, että oma-aloitteisuus puuttuu aika monelta opiskelijalta.

Eilisessä Hesarissa julkaistiin mielipidekirjoitus, jossa suomittiin suomalaisten yliopistojen vaatimustasoa riittämättömäksi. Amerikassa opintojen kunniallinen läpäiseminen vaatii kymmenien viikkotuntien työn, mutta Suomessa kuulee jopa kehuskeltavan sillä, miten taas päästiin tentistä läpi avaamatta yhtään kirjaa.

Mistä tämä tällainen kertoo? Olemmeko me ”opettajat” laiskoja ja haluamme välttää uusijoiden tulvan vai emmekö osaa arvioida sitä, miten hyvin opiskelijat oikeasti ymmärsivät ja sisäistivät kurssin asiat? Emmekö osaa vaatia riittävästi?

HTM-kurssi viime syksynä päättyi monen osalta hylsyyn. Monet kokivat tulleensa väärinkohdelluiksi, kun joutuivat täydentämään harjoitustöitään. Perusteena oli usein se, että harjoitukseen oli käytetty niin ja niin monta tuntia. Tuskinpa kukaan oikeasti käytti kurssin vaatimustason mukaisesti noin 150 tuntia työn tekemiseen.

Se vaan, että jos alkaisin vaatia kurssin vaatimustasoon ja tuntimäärään verrattavia suorituksia, joutuisin myös itse panostamaan hurjasti töiden suunnitteluun, ohjaukseen ja arviointiin. Pitäisi pystyä itsekin antamaan rakentavaa kritiikkiä ja kommentteja paljon täsmällisemmin kuin nyt.

Onko vika siis lopulta meissä opettajissa? Olemmeko me itse sallineet opiskelijoille laiskottelun ja kannustaneet ylhäältä annettuun oppimiseen, jotta pääsisimme itse mahdollisimman vähällä?

Jos amerikkalaiset yliopisto-opiskelijat hyväksyvät opiskelukulttuurin, joka vaatii yökausien istumista kirjaston lukunurkassa ja kaiken sosiaalisen elämän jättämistä väliin, miksi emme voisi tiukentaa vaatimustasoa myös Suomessa? Suomessa emme voi houkutella kallispalkkaisia guruja luennoimaan ja ilman lukukausimaksujakin suomalaisopiskelija joutuu käymään töissä. Silti olen ihmetellyt joskus sitä, eivätkö opiskelijat ymmärrä, että myös opiskelu on investointi tulevaan. Kun investoit nyt kolme tai neljä intensiivistä opiskeluvuotta, ehdit takuulla paiskia hommia seuraavat 40 vuotta, mutta paiskit niitä ehkä paremmissa paikoissa kuin ne ikätoverisi, jotka tekivät hanttihommia jo opintojensa aikana.

Jari on hyvä esimerkki tällaisesta ajattelusta. Hän investoi väitöskirjaansa pari vuotta. Teki hurjana tutkimushommia ja elää kituutti vähän niukemmin. Nyt kauppatieteiden tohtorina Jari aloitti työt Elinkeinoelämän keskusliitossa ja on kiinteästi mukana valtakunnan innovaatiopolitiikassa yrittäjyyden asiantuntijana. Kuulostaa ainakin minusta melko mukavalta urakehitykseltä.

Suomalaiset yliopistot ovat niin pieniä, ettei organisaatio mitenkään kestä sitä, että opiskelijat alkaisivat notkua yliopiston tiloissa pikkutunneille. Ei edes siinä tapauksessa, että notkunta tapahtuisi kirjastossa täysin hyväksyttävissä, jopa suositeltavissa, aikeissa. Ehkä voisimme joskus kokeilla tempauksen tavoin yökirjastoja. Monet meistä tutkijoista, Jari mukaan lukien, jättää usein yöunet väliin ja tekee intensiivisesti tutkimusta. Sitähän tekevät käsittääkseni myös perusopiskelijat. Tosin vasta viimeisenä yönä ennen tenttiä. Nykyinen elämänrytmi on kääntynyt päälaelleen, joten tällainen yötyö voisi olla ihan mielenkiintoinen vaihtoehto opiskelijoille.

Yksi asia, joka nousi esiin Maisan kanssa puhuessamme, kiinnostaisi minua kovasti. Luonnontieteissä käytetään usein tuutorointia ja ylempien vuosikurssien opiskelijoiden vetämiä lukupiirejä opiskelun tukena. Meillä kauppatieteissä moiseen ei ole uskottu. Joskus on mietitty, että olisihan se ihan hyvä ajatus, mutta kai se on aina kaatunut opettajien laiskuuteen. Kuka se nyt viitsisi niitä tuutoreita ohjata?

Vihreänä opettajana olen varmasti oppinut itse enemmän kuin ne, joille opetan. Asiat on pakko ensin opetella itse. Olen huomannut monessa opettamassani teemassa, että vasta, kun puen ajatuksiani opetuksen muotoon, olen todella joutunut niitä jäsentämään ja arvottamaan. Saman soisi myös opintojensa loppuvaiheessa oleville opiskelijoille.

Jokainen akateemisesti koulutettu ihminen joutuu tai pääsee jossakin työuransa vaiheessa tehtäviin, joissa joutuu jäsentämään osaamistaan ja kertomaan ajatuksistaan muille ymmärrettävästi. Ei olisi pahitteeksi harjoitella näitä taitoja jo opintojen aikana. Mikä olisikaan parempi harjoittelupaikka kuin yleisö, jossa on itse istunut muutamaa vuotta aiemmin? Kun omat kokemukset ovat vielä tuoreessa muistissa, on varmasti helpompi hoksata, mihin alkuvaiheessa olevat opiskelijakaverit tarvitsevat eniten tukea.

Ja miten upeaa tuutorointi ja pienryhmätyöskentely olisikaan fukseille! Hehän pääsisivät sosiaalistumaan osaksi akateemista yhteisöä aivan eri tavoin kuin luennoilla istumalla.

Nyt minulla karkaa juttu käsistä ja olen käyttänyt tämän pohdiskeluun ison osan aamusta. Pitäisi itsekin investoida aikaa tutkimukseen. Olen kuitenkin melko varma, että jos joskus saan väikkärini valmiiksi ja työskentelen opetustehtävissä, olen näiden ihmettelyjen myötä paljon valmiimpi työssäni. Ihan oikeaa opettajaahan minusta ei tule. Aina vain yhden suppean substanssin ns. asiantuntija. Opettamisen taidoista ei voi edes puhua.

Lisurilupaus annettu

Taisin möläyttää ääneen pääainepalaverissa, että teen lisurin tämän vuoden aikana. Nyt lupaus on annettu ja olen tähänastisen elämäni aikana suurimman osan lupauksistani myös pitänyt. Laihduttamiseen liittyvät lupaukset ovat ehkä jääneet lunastamatta…

Sain eilen lopultakin luettua Maisan lainaaman HBR-artikkelikoosteen loppuun. En tehnyt viimeisistä artikkeleista muistiinpanoja, koska eivät tuntuneet ainakaan tässä vaiheessa kovin kiinnostavilta.

Nyt meinasin aloittaa taas yliopisto-yritys -yhteistyöhön tutustumisen. Tämän kuun aikana pitäisi vielä kirjoittaa abstraktit markkinoinnin tutoriaaliin Tampereelle ja 5. toukokuuta mennessä EBRF-konferenssiin. EBRF:ään voisi yrittää kahdellakin paperilla. Toisen voisi kirjoittaa nimenomaan yliopiston yhteistyöstä yritysten kanssa, kun nämä yrittävät konseptoida tutkimustaan kaupalliseen muotoon. Siihen voisin käyttää empiirisenä aineistona viime syksynä Oulussa tekemääni ryhmähaastattelua.

Toisen paperin voisi ehkä kirjoittaa oppimisen näkökulmasta samassa kontekstissa. Olisihan se vielä kolmaskin idea: kaupallistamisen määrittely-yritys yliopisto-yritys -rajapinnassa. Olisinko niin reipas, että kolme abstraktia…?

Opetus ohi

Opetin tiistaina viimeistä kertaa tälle vuodelle. Eipä tuo kummoisesti mennyt. En kokenut mitään erikoisia oivalluksia tai ylipäänsä mitään. Sinänsä oli ihan helppo puhua toimintatutkimuksesta, kun sitä itsekin käytän, mutta silti oli aika hutera olo puhua metodologiasta. Ei näin vihreää tutkijan planttua pitäisi laittaa menetelmäluennolle muuta kuin kuulijaksi. Miten siinä selittää uskottavasti toimintatutkimuksen juuria, kun ei itsekään tiedä vielä mitään?

Turhaanpa minä tässä nyt jauhan opetuskokemuksesta, kun tuntuu, ettei luennoinnista jäänyt käteen oikein mitään. Suunnitelmassani pysyin, samoin aikataulussa, eli ainakin luennon rakenne oli ihan jees. En lähtenyt pohtimaan syvällisesti toimintatutkimuksen taustoja, koska olimme muiden opettajien kanssa sopineet, että opiskelijoille on tärkeintä oppia käyttämään esittelemiämme tutkimusmenetelmiä. Siksi teimme pari harjoitusta tuntien aikana. Oikeastaan vasta tentissä näen, kuinka hyvin opiskelijat todella ymmärsivät, mitä toimintatutkimus on. Yksi opiskelija kiinnostui hommasta niin kovin, että suunnitteli käyttävänsä toimintatutkimusta omassa kandityössään. Toivottavasti hän ei ota liian suurta taakkaa harteilleen.

Yksi tosi hyvä oivallus tuli jonkun opiskelijan suusta. Hän sanoi tai paremminkin kirjoitti taululle, että toimintatutkijalla on kaksoisrooli, kun hän on tutkija, mutta myös osa yhteisöä ja yhteisön ongelmia. Minusta oli huippu hyvin sanottu, että tutkija on myös osa yhteisön ongelmia. Pitää muistaa antaa kredittiä tästä huomiosta tuntemattomaksi jääneelle opiskelijalle. Loistava huomio kerta kaikkiaan!