Pulputettiin Maisan kanssa eilen illalla maratonpuhelu. Oli ehkä minun tähänastisen elämäni pisin puhelu, mutta Maisalle vain kevyt palauttava harjoitus. Sellaiset puolitoista tuntia. Juttu alkoi oikeastaan jo iltapäivällä, kun törmäsimme kaupungilla.
Taas tiistain luennot palauttivat mieleen sen, miten raakileita yliopisto-opiskelijat vielä ovat, ja siitähän se puhe sitten lähti.
Sitä kuvittelee, että lukiossa opiskelija oppii kantamaan vastuun omasta oppimisestaan, mutta ei. Vielä yliopisto-opettajaltakin odotetaan ”oikeita vastauksia” ihan niin kuin linnunpoikaset suu ammollaan odottavat emolinnun tuomia ruokapukleja. Eihän opettaja ole mikään tiedonlähde, joka pulppuaa viisauksia toisen perään. Jotain pitäisi myös itse tehdä.
En ymmärrä, miten kritiikittömästi monet luennoilla kuuntelevat – tai eivät edes kuuntele. Toki joukkoon mahtuu jokunen sellainen, joka haluaa oppia ja tekee sen eteen töitä, mutta silti väitän, että oma-aloitteisuus puuttuu aika monelta opiskelijalta.
Eilisessä Hesarissa julkaistiin mielipidekirjoitus, jossa suomittiin suomalaisten yliopistojen vaatimustasoa riittämättömäksi. Amerikassa opintojen kunniallinen läpäiseminen vaatii kymmenien viikkotuntien työn, mutta Suomessa kuulee jopa kehuskeltavan sillä, miten taas päästiin tentistä läpi avaamatta yhtään kirjaa.
Mistä tämä tällainen kertoo? Olemmeko me ”opettajat” laiskoja ja haluamme välttää uusijoiden tulvan vai emmekö osaa arvioida sitä, miten hyvin opiskelijat oikeasti ymmärsivät ja sisäistivät kurssin asiat? Emmekö osaa vaatia riittävästi?
HTM-kurssi viime syksynä päättyi monen osalta hylsyyn. Monet kokivat tulleensa väärinkohdelluiksi, kun joutuivat täydentämään harjoitustöitään. Perusteena oli usein se, että harjoitukseen oli käytetty niin ja niin monta tuntia. Tuskinpa kukaan oikeasti käytti kurssin vaatimustason mukaisesti noin 150 tuntia työn tekemiseen.
Se vaan, että jos alkaisin vaatia kurssin vaatimustasoon ja tuntimäärään verrattavia suorituksia, joutuisin myös itse panostamaan hurjasti töiden suunnitteluun, ohjaukseen ja arviointiin. Pitäisi pystyä itsekin antamaan rakentavaa kritiikkiä ja kommentteja paljon täsmällisemmin kuin nyt.
Onko vika siis lopulta meissä opettajissa? Olemmeko me itse sallineet opiskelijoille laiskottelun ja kannustaneet ylhäältä annettuun oppimiseen, jotta pääsisimme itse mahdollisimman vähällä?
Jos amerikkalaiset yliopisto-opiskelijat hyväksyvät opiskelukulttuurin, joka vaatii yökausien istumista kirjaston lukunurkassa ja kaiken sosiaalisen elämän jättämistä väliin, miksi emme voisi tiukentaa vaatimustasoa myös Suomessa? Suomessa emme voi houkutella kallispalkkaisia guruja luennoimaan ja ilman lukukausimaksujakin suomalaisopiskelija joutuu käymään töissä. Silti olen ihmetellyt joskus sitä, eivätkö opiskelijat ymmärrä, että myös opiskelu on investointi tulevaan. Kun investoit nyt kolme tai neljä intensiivistä opiskeluvuotta, ehdit takuulla paiskia hommia seuraavat 40 vuotta, mutta paiskit niitä ehkä paremmissa paikoissa kuin ne ikätoverisi, jotka tekivät hanttihommia jo opintojensa aikana.
Jari on hyvä esimerkki tällaisesta ajattelusta. Hän investoi väitöskirjaansa pari vuotta. Teki hurjana tutkimushommia ja elää kituutti vähän niukemmin. Nyt kauppatieteiden tohtorina Jari aloitti työt Elinkeinoelämän keskusliitossa ja on kiinteästi mukana valtakunnan innovaatiopolitiikassa yrittäjyyden asiantuntijana. Kuulostaa ainakin minusta melko mukavalta urakehitykseltä.
Suomalaiset yliopistot ovat niin pieniä, ettei organisaatio mitenkään kestä sitä, että opiskelijat alkaisivat notkua yliopiston tiloissa pikkutunneille. Ei edes siinä tapauksessa, että notkunta tapahtuisi kirjastossa täysin hyväksyttävissä, jopa suositeltavissa, aikeissa. Ehkä voisimme joskus kokeilla tempauksen tavoin yökirjastoja. Monet meistä tutkijoista, Jari mukaan lukien, jättää usein yöunet väliin ja tekee intensiivisesti tutkimusta. Sitähän tekevät käsittääkseni myös perusopiskelijat. Tosin vasta viimeisenä yönä ennen tenttiä. Nykyinen elämänrytmi on kääntynyt päälaelleen, joten tällainen yötyö voisi olla ihan mielenkiintoinen vaihtoehto opiskelijoille.
Yksi asia, joka nousi esiin Maisan kanssa puhuessamme, kiinnostaisi minua kovasti. Luonnontieteissä käytetään usein tuutorointia ja ylempien vuosikurssien opiskelijoiden vetämiä lukupiirejä opiskelun tukena. Meillä kauppatieteissä moiseen ei ole uskottu. Joskus on mietitty, että olisihan se ihan hyvä ajatus, mutta kai se on aina kaatunut opettajien laiskuuteen. Kuka se nyt viitsisi niitä tuutoreita ohjata?
Vihreänä opettajana olen varmasti oppinut itse enemmän kuin ne, joille opetan. Asiat on pakko ensin opetella itse. Olen huomannut monessa opettamassani teemassa, että vasta, kun puen ajatuksiani opetuksen muotoon, olen todella joutunut niitä jäsentämään ja arvottamaan. Saman soisi myös opintojensa loppuvaiheessa oleville opiskelijoille.
Jokainen akateemisesti koulutettu ihminen joutuu tai pääsee jossakin työuransa vaiheessa tehtäviin, joissa joutuu jäsentämään osaamistaan ja kertomaan ajatuksistaan muille ymmärrettävästi. Ei olisi pahitteeksi harjoitella näitä taitoja jo opintojen aikana. Mikä olisikaan parempi harjoittelupaikka kuin yleisö, jossa on itse istunut muutamaa vuotta aiemmin? Kun omat kokemukset ovat vielä tuoreessa muistissa, on varmasti helpompi hoksata, mihin alkuvaiheessa olevat opiskelijakaverit tarvitsevat eniten tukea.
Ja miten upeaa tuutorointi ja pienryhmätyöskentely olisikaan fukseille! Hehän pääsisivät sosiaalistumaan osaksi akateemista yhteisöä aivan eri tavoin kuin luennoilla istumalla.
Nyt minulla karkaa juttu käsistä ja olen käyttänyt tämän pohdiskeluun ison osan aamusta. Pitäisi itsekin investoida aikaa tutkimukseen. Olen kuitenkin melko varma, että jos joskus saan väikkärini valmiiksi ja työskentelen opetustehtävissä, olen näiden ihmettelyjen myötä paljon valmiimpi työssäni. Ihan oikeaa opettajaahan minusta ei tule. Aina vain yhden suppean substanssin ns. asiantuntija. Opettamisen taidoista ei voi edes puhua.
