Julkaistu

Suo siellä, vetelä täällä

Onpas ollut hektinen viikko. Olen reissannut pariin otteeseen Kuopiossa ja välillä piti palata Savonlinnaan ajotunnille, kuten edellisessä blogiviestissäni kerroin.  Tiistaisen Kuopion reissun tein tutkimushankkeeni viimeisen johtoryhmän kokouksen vuoksi ja eilen kävin sitten vielä haastattelemassa hankkeen ”pääpiruja”. Molemmat reissut olivat tosi antoisia.

Saimme ohjaajani kanssa molemmat kritiikkiä siitä, miten teoreettista Kuopion yliopiston kauppatieteiden laitoksen tutkimus on. Hankkeen johtoporras olisi toivonut meiltä aktiivisempaa otetta ja ”potkua persaukseen”, kuten pj sanoi. Ymmärsin asian niin, että oikeasti minulta ei odotettu sen paremmin potkua kuin aktiivista otettakaan, sillä minähän olin alusta alkaen vain ulkopuolinen tarkkailija. Kuitenkin oma roolini nousi hankkeen aikana yhä aktiivisemmaksi.

Kritiikistä huolimatta olen itse tyytyväinen omaan rooliini. Olen myös tyytyväinen siihen, että ehkä kritiikki lopulta suuntaa myös meidän laitoksemme tutkimusta soveltavampaan suuntaan. Meillä on Kuopiossa aivan loistava tilaisuus osallistua nimenomaan terveys- ja biopuolen yrityshankkeisiin ja seurata läheltä sitä, miten tieteelliset oivallukset kehitetään kaupallisiksi sovelluksiksi. Siihen meidän pitäisi tarttua kynsin ja hampain. Turussa tällaista on jo tehty, mutta sielläkin osaajia on lähtenyt muualle tai eläkkeelle.

Sinänsä harmittaa, että herkullinen tilanne yliopiston ja yritysten rajapinnalla jää minun osaltani näillä näkymin väitöskirjatutkimukseen. Täällä Savonlinnassa on kuitenkin uusia haasteita, jotka ehkä myös minä kohtaan jossakin vaiheessa. Ensin pitäisi kuitenkin pätevöityä akateemisesti ja rustata väikkäri loppuun.

Tommi ja Hannu vänkäsivät eilen, että istut alas ja kirjoitat tutkimuksen loppuun. Hannu lupasi, ettei sen tarvitse olla hyvä, koska ei sitä kukaan kuitenkaan lue. Tärkeintä olisi, että saataisiin kunnon karonkka aikaan. Siinäpä sitä on taas motivaatiota: karonkka kavereille.

Mitäpä minä vastaanväittämään kahdelle jo väikkärinsä kirjoittaneelle? Pitäisi vain päättää tekevänsä työ loppuun ja jättävänsä kaikki muut humputtelut pois. Jos jaksaisi elää vaikka puoli vuotta askeettisesti kirjan kimpussa, unohtaa laihdutuskuuriajatukset ja liikkumattomuuden harmistukset, niin eiköhän siinä yksi kirja syntyisi.

Minun pääni ei vain toimi niin. Nyt jo tuskailen seuraavan viikon tutoriaalia. Siellä menee taas pari päivää ihmetellessä ja saan jälleen kerran ristiriitaisia kommentteja. Yksi päivä menee vielä esityksen tekemiseen, ja mitä minä oikeastaan siellä esitän? Mai Anttila oli kommentoimassa työtäni viime vuonnakin ja pääsee nyt kyselemään, miksi en ole tehnyt vuoden aikana juuri mitään. Lähetin hänelle juuri sähköpostia ja yritin selventää sekasortoista tilannettani lisurin ja väikkärin välimaastossa. Siis en minä siellä ole, mutta tavoitteeni kai on.

Tarvitsisin lisärohkaisua ja toisaalta myös todellista kritiikkiä. Tuntuu siltä, ettei kukaan uskalla kritisoida työtäni siinä pelossa, että jätän sen oikeasti kesken. Olisi kuitenkin parempi, jos joku sanoisi, että nyt, Outi, ei ole tapahtunut mitään, ja jos pian ei tapahdu, voit aivan hyvin alkaa hakea muita, vähemmän päätä vaativia hommia. Ehkä siitä sisuuntuisin ja kirjoittaisin ihan piruuttani työn loppuun.

Kuopion reissut antoivat minulle uutta intoa, joka taas laantuu tutoriaalin vuoksi. Päässä jyskyttää tietoisuus siitä, että tutoriaali keskeyttäisi kuitenkin analyysini, jos sellaista alkaisin tehdä. Tutoriaalin jälkeen alkaakin sitten jo kesämenokausi. On muuttoa, Untorockia, juhannusta ja Ilkan kesälomaa. Ilkan kesälomalta toivoisin meille rentouttavaa yhdessäoloa, menoa ja meininkiä, mutta myös yhteistä tutkimusaikaa. Olemme hiukan kehitelleet ajatusta yhteisestä paperista, jossa matkailu, markkinointi, teknologia ja sosiaalinen media törmäisivät sopivassa suhteessa toisiinsa. Olen aika varma, että uudesta pikkuruisesta tutkimusaiheesta saisin lisäpyristelyä myös omaan tutkimussuohoni.

Oli tarkoitus kehua, kuinka antoisa eilinen yhteishaastattelu oli, mutta jäinkin nyt taas puntaroimaan itseäni ja omaa tutkimustani yhden merkinnän ajaksi.

Julkaistu

Triple helixin tulos: seos vai yhdiste?

Maanantaina pitää lähettää korkeintaan kymmensivuinen tutkimussuunnitelma markkinoinnin tutoriaaliin Tampereelle. Yritin päästä kiinni Teuvon ideoihin, jotka hän antoi vapun tienoilla. En ole ihan varma ymmärsinkö kaikkea, mutta parhaani yritin.

Teuvo halusi minun vielä miettivän, löytyisikö Triple helix -keskustelusta mitään spesifiä vuorovaikutukseen liittyen. Rehellinen vastaus on, että en oikein tiedä. Ei kai triple helixiä ole juuri muuten tutkittukaan kuin vuorovaikutuksen kautta. On kuvattu tekijöitä, tekoja ja puntaroitu onnistumisen tekijöitä.

Teuvo halusi kuitenkin vielä lisää vuorovaikutuksen sisältöön. Tuoko jokainen triple helixin taho vuorovaikutukseen oman mausteensa, joista syntyy vuorovaikutuksessa uusi soppa? Onko soppa mausteiden yhdistelmä vai syntyykö mausteliemestä uusi aines? Miten ne kemialliset termit menevätkään: seos vai yhdiste? Ja maustehan on jo seos sellaisenaan. Lisää aiheesta.

Voi elämä. Nyt minä lähdin tälle tielle, eikä loppua ole näkyvissä. Olin aikeissa kirjoittaa, miten ratkaisin Teuvon esittämän kysymyksen, mutta meninkin tätä blogiviestiä kirjoittaessani entistä enemmän metsään. Mietin asiaa sählyn ja tanssin jälkeen.

Julkaistu

Blogin mobiili aikakausi alkaa!

Lähetetty matkapuhelimesta:
Nyt käännettiin uusi lehti Outin ideoiden historiassa ja siirryttiin mobiiliin aikaan! Tässäpä sitä keittiössä keittolautasen äärellä vaan bloggaan eikä kannettavaa saatika nettiä ole mailla halmeilla. Niin no kännykässä on. Viksu vekotin. Viksumpi Ilkka kun mahdollisti tämän riippumattomuuden.

Julkaistu

T. Arina: Esittämisen tyyli

Teemu Arina esittelee Tarina-blogissaan hyväksi havaitsemiaan keinoja tehdä tylsästäkin aiheesta mielenkiintoinen esitys. En ole ollut koskaan todistamassa Arinan esityksiä, mutta vähän itsekehuisesta blogi-merkinnän alusta huolimatta näissä ideoissa voi olla jotain perääkin.

Arina kehottaa luopumaan esimerkiksi kaikista ylimääräisistä merkinnöistä kalvoissa. Ei siis yrityksen nimeä, dian numeroa, ei mitään, joka veisi huomion itse sisällöltä. Nämä tällaiset voi laittaa omaan kalvoon esityksen alkuun tai loppuun.

Arinan mukaan kalvojen on tarkoitus tukea esitystä, ja tukemiseen voi käyttää esimerkiksi metaforia tai kuvia, mutta ei missään nimessä ranskalaisin viivoin merkittyjä listauksia. Hän ei kiellä animointeja, mutta painottaa, että niidenkin tulisi olla yhdenmukaisia itse asian kanssa.

Mielenkiintoisinta antia Teemu Arinan Tarinassa on Garr Reynoldsin esitys esittämisestä. Kuten Arina sanoo: ”… excellent presentation by Garr Reynolds worth every minute of your time.”

Julkaistu

Hiljaista on

Olen tullut ilmeisesti entistä kriittisemmäksi blogin suhteen. Olen lueskellut Ilkan tuomaa Blogit ja bisnes (Scoble & Israel) -kirjaa ja alkanut todella miettiä, tämän blogin ja oman bloggaamiseni tarkoitusta. Pyysin Ilkalta tietoja käyttäjistä, jotta saisin edes jollakin tasolla tietää, kuka tätä lukee vai lukeeko kukaan.

Näyttää siltä, että eniten tänne tulee vierailijoita reseptien perässä. Possun sisäfile on erittäin haettu termi, joka johdattaa googlaajia myös minun blogiini. Jos joku tekee possua reseptini mukaan, olisi mukava saada myös palautetta. En edes muista, millainen resepti se oli! Toivottavasti ihan maukas 😉

Toinen nouseva juttu on yrttienviljely. Viherpeukalot hakevat tietoa netistä ja hölmöt hakukoneet johdattelevat heitä myös minun blogiini, vaikken tiedä yrteistä mitään. Älkää vaan uskoko, mitä minä täällä yrteistä väitän.

Yrtit ovat nyt vähän kärsineet poudan puutteesta. Viimeksi kylvetyistä siemenistä vain basilika, oregano ja muutamat jäävuorisalaatit ovat nostaneet päätään. Hyvä, että Ilkan kylvämä oregano on kasvussa, sillä minun aiemmin kylvämäni ei kasvanut lainkaan.

Mutta takaisin asiaan. Blogini jalo tarkoitus oli tukea minua väitöskirjaprojektissani. Edelleenkin kirjoittelen muistiinpanoja lukemistani artikkeleista tänne blogiini, mutta yhä edelleen jätän ne viestit yksityisiksi. En ole vieläkään onnistunut ratkaisemaan julkaisemisen ongelmaa. Olisi hyvä saada palautetta ja keskustella, olenko ymmärtänyt lukemiseni samoin kuin muut tutkijat. Harmi vain, että pelkään todella tekeväni karhunpalveluksen joillekin epärehellisille, jos julkaisen muistiinpanot täällä.

Jos tietäisin, että tätä blogia lukee joku aidosti kaupallistamisesta, yliopisto-yritys -vuorovaikutuksesta ja oppimisesta kiinnostunut ihminen, haastaisin hänet vuoropuheluun kanssani. Tiedän, että on ainakin yksi tummatukkainen lukija, joka on näistä asioista kiinnostunut, mutta hänen kanssaan voin keskustella muuallakin kuin täällä. Toisaalta uskon vakaasti, että myös hän kiinnostuisi lukemaan muiden kommentteja, ajatuksia ja vastaväitteitä, jos todellista vuoropuhelua syntyisi.

Mutta miten haastaa vuoropuheluun? Mikä olisi se kipinä, joka saisi ensimmäisen henkilön klikkaamaan kommentoi-painiketta? Pitäisikö minun laukoa täällä viisauksia tyyliin imettäminen julkisilla paikoilla on sama kuin masturboisi julkisesti (vrt. Itä-Savon keskustelupalsta tällä viikolla)? Jos lapsen imettäminen teki historiaa Itä-Savon vilkkaimpana keskusteluaiheena (Itä-Savo 9.5.2008) niin mitä se tekisikään täällä? Mutta tämän blogin tarkoitus ei ollut ainakaan keskustella imettämisestä, josta tiedän vielä vähemmän kuin yrttienviljelystä.

Eikö ketään kiinnosta yliopistojen vaikea tilanne toteuttaa niin sanottua kolmatta tehtäväänsä? Eikö kenelläkään ole mitään sanottavaa siihen, että tutkijat pakotetaan tekemään tutkimuksestaan hyödyntämiskelpoista? Eikö kukaan ole huolissaan akateemisen tutkimuksen yhä niukkenevasta julkisesta rahoituksesta ja entistä kiinteämmästä suhteesta kaupallisiin toimijoihin? Onko kukaan miettinyt, mitä yliopisto-yritys -riippuvuussuhde tekee tulevaisuuden yliopistokoulutukselle?

Toisaalta tuntuu, ettei ketään oikeasti kiinnosta, miten yliopisto lähtee toteuttamaan kolmatta tehtävää. Eihän yhteiskunnallinen vaikuttavuus ja tieteen tulosten hyödyntäminen tarkoita välttämättä sitä, että jokainen tutkimustulos pitää muuttaa rahaksi. Eikö yksi kaupallistamisen tai hyödyntämisen reitti olisi se, että tiedettä käännettäisiin aktiivisesti yleiskielelle ja tehtäisiin se kaikelle kansalle ymmärrettäväksi? Miksi tieteelle on hyväksytty sellainen kieli, jonka ymmärtämiseen tarvitaan vähintään alakohtainen maisterinkoulutus? Onko akateemisen jargonin, ammattikielen tai -slangin, tarkoituksena vain nostaa yhteiskunnasta yksi akateemisesti koulutettu eliittiryhmä ylitse muiden?

Ymmärrän kyllä mainiosti, että tieteen kieli on joissakin tilanteissa välttämätöntä ymmärryksen kannalta. Silloin kun pelastetaan ihmishenkiä, ammattilaisten on syytä puhua täsmällisillä termeillä, jotta kaikki ymmärtävät nopeasti. Ammattilaiset voivat minun puolestani puhua edelleenkin omaa kieltään, mutta mielestäni tiedettä ei pitäisi nostaa jalustalle vain pienen ryhmän saavutettavaksi.

Yliopiston kolmannen tehtävän toteuttaminen voisi aivan hyvin tapahtua myös tiedon julkistamisen kautta enkä nyt tarkoita akateemisia julkaisuja. Tutkimustulokset voisi kääriä pakettiin, jonka jokainen meistä voisi avata. Juuri tämä pakettiin kääriminen kiinnostaa minua. Omassa tutkimuksessani käytän siitä kauppatieteellisen jargonin sanaa konseptointi. Ei tieteen kielestä silti tarvitse mennä toiseen ääripäähän tukkijätkien ja merimiesten kieleen vaan riittäisi, että puhuttaisiin yleiskieltä. Jos joku ei kaikkea ymmärrä, hän voisi kiinnostuessaan kysyä tarkennuksia. On helpompi kysyä silloin, jos ymmärtää paljon, mutta ei aivan kaikkea, kuin silloin, jos ei ymmärrä mitään. Kysyminen osoittaa kuulijan tai lukijan kiinnostusta asiaa ja asian esittäjää kohtaan. Hölmökin kysymys voi lopulta paljastua todella tärkeäksi ja se voi auttaa myös tiedemiestä eteenpäin. Miksi hylätä tämä mahdollisuus ja kyhjöttää ajatuksineen turvassa muulta maailmalta tieteen kielen selän takana?

Julkaistu

Kriittisen lukemisen taito

Laadullisen tutkimuksen kurssin ensimmäinen tentti oli viime viikolla. Onneksi onnistuin puhumaan itseni tentintarkastuksista ja tarkastan vain harjoitustöitä. Harjoituksessa pitää analysoida yhtä gradua erityisesti metodologian näkökulmasta. Kävi sellainen hölmö juttu vielä tässäkin, että luulin aluksi tarkastavani töitä erääseen toiseen graduun liittyen. Olin tietenkin lukenut gradun läpi ja valmistautunut tarkastuspuuhiin, kun tajusin, että minunhan pitääkin lukea se toinen gradu eikä tätä ensimmäistä.

Harjoituksen tehtävänanto on huono, vaikka alkuperäinen tarkoitus oli hyvä: saada kandityön tekijät tutustumaan huolellisesti ainakin yhteen kauppatieteelliseen graduun ennen oman kirjoittamista. Harjoituksessa pitää lukea gradu ja arvioida sitä annettujen kysymysten mukaisesti. Pihkura vaan kun annetut kysymykset ohjaavat arvioijan etsimään Ctrl+F:llä gradusta oikean kohdan ja sitten copy-pastella kopsaamaan sen omaan työhön. Esimerkiksi selvitellään, mikä oli gradun tutkimusongelma, mitkä olivat aineistonkeruu- ja analyysimenetelmät ja mitä olivat työn peruskäsitteet.

En tiedä, olinko vähän liian julma, mutta rankaisin kovalla kädellä niitä opiskelijoita, jotka olivat vain leikanneet ja liimanneet vastaukset kysymyksiin. Olen tarkastanut töistä nyt puolet eikä kukaan copy-paste-taiteilija ole viitannut työssään alkuperäiseen lähteeseen. Monet ovat tehneet jopa niin, että ovat jättäneet lähdemerkinnät kopioimatta, jos graduntekijä itse on viitannut työssään johonkin.

En tiedä, kuka teki laadullisen tutkimuksen kurssille harjoitustyön ohjeet, mutta olin niin laiska, etten tainnut tutustua niihin huolellisesti ennen kurssin alkua. Hölmö minä, kun luotin muihin opettajiin. Tuskinpa olisin edes hoksannut etukäteen, miten suurpiirteisesti tehtävä on annettu.

Itse asiassa ohjeissahan kyllä pyydetään arvioimaan gradua annettujen kysymysten mukaisesti, mutta silti pääosa opiskelijoista on ymmärtänyt, että gradu pitää vain tiivistää niiden mukaan. Oma arvio puuttuu täysin.

Minusta on todella hölmöä, että kakkos- ja kolmosvuosikurssilaiset oikeasti kuvittelevat, ettei heiltä vaadita enempää kuin referaatti tai kuvaus toisen tekemästä työstä. Tuntuu, että järjen pitäisi kolkutella jossain ja hälytyskellojen soida, että ehkä jotain omaakin pitäisi työhön kirjoittaa.

Tässä voi nyt syyttää sekä meitä opettajia huonosta tehtävänannosta että opiskelijoita siitä, etteivät vaivautuneet lukemaan täsmällisesti ohjeita. Meidän olisi pitänyt mainita arvioinnista useammassa kohtaa, vaikkapa jokaisen kysymyksen kohdalla erikseen, ja opiskelijoiden olisi pitänyt ymmärtää, että heiltä vaaditaan metodologiakurssilla kriittistä analyysiä toisen työstä.

Ja näistä kahdesta hölmöstä porukasta toiset ovat jo maistereita, tohtoreita, jopa professoreja ja toiset kohta kauppatieteiden kandidaatteja, ihan pian maistereita.

Julkaistu

Lisensiaatintyön uusi tuleminen

Laitoin tiistaina sähköpostia kakkosohjaajalleni Teuvolle. Pyysin apua, kun nyt näyttää pahasti siltä, etten ihan oikeasti saa tehtyä väitöskirjaa. En uskalla pyytää apua Päiviltä, koska joutuisin myöntämään, etten ole tehnyt puoliakaan siitä, mitä olisi pitänyt.

Olen lojunut kohta kaksi vuotta apurahalla. Moni olisi siinä ajassa aloittanut ja lopettanut väitöskirjan, mutta minä vaan kompuroin ihan alussa. Kopsailen iänikuisen vanhoja tekstejäni, jos minun tarvitsee näyttää tekemisiäni. Uutta en saa aikaan.

Kun pääsiäisen tienoilla lopulta myönsin itselleni, etten ehkä tee koskaan väitöskirjaa, lupasin samalla itselleni ja pian koko maailmalle, että kirjoitan vuoden aikana lisensiaatintyön. Melkein kuukauden yritin taistella laiskottelua, Zuman peluuta, urheilua ja kaikkea muuta vastaan ja kirjoittaa jonkinlaista suunnitelmaa. Yritin lukea ja yritin kirjoittaa ainakin muistiinpanot lukemastani. Mikään ei näyttänyt tuottavan tulosta.

Nyt velvoitin Teuvon vaatimaan minulta säännöllisesti lukemista. Se on ehkä ainoa tie päästä eteenpäin. Lupasin lähettää hänelle vapuksi uuden version tutkimussuunnitelmastani. Pian minun pitäisi muutenkin tiivistää ideani kymmensivuiseksi suunnitelmaksi markkinoinnin tutoriaalia varten, joten Teuvolle annettu lupaus palvelee hyvin tutoriaalia.

Joskus aiemmin kirjoittelin täällä blogissa, että teen jokaisesta väikkärini luvusta kolmisivuisen abstraktin jäsentämään kirjoitustani. Nyt tämä lupaus on lunastettava, sillä niistä kolmisivuisista abstrakteista kasautuu pikku hiljaa kunnollinen tutkimussuunnitelma. Nyt vain puhutaan enää lisurista, ei väikkäristä, mikä sekin on iso haaste.

Olin jo aikeissa jättää oppimisen teeman pois lisurista, mutta äsken lounastauolla (surullisen kuuluisaa chili con carnea) katselin aiemmin tekemääni miellekarttaa ja totesin, etten voi luopua oppimisesta edes lisurissa. Sitä paitsi olen käyttänyt mielettömästi aikaa oppimiskirjallisuuteen perehtymiseen ja olisi todellista tyhmyyttä luopua nyt koko tematiikasta.

Tänään olen työstänyt tutkimukseni sisällysluetteloa lisuria silmällä pitäen. Oppiminen saa jäädä siihen, mutta toimintatutkimuksen metodologian ja empiirisen osuuden otan siitä pois. Chili con carnea mutustellessani hoksasin, että voisin tietenkin sisällyttää työhöni empiriaa tapauksen muodossa. Voisin vaikkapa ottaa yleisemmällä tasolla haltuun Kuopion yliopiston kaupallistamisprosessin ja jättäisin tarkemman toimintatutkimuskuvauksen farmasian puolelta väikkäriin, jos sellaista nyt ikinä tulee.

Olisi mukava olla yliopistouudistuksen eturintamassa ja silloin mukaan pitäisi ottaa koko Itä-Suomen yliopisto eli samanlainen selvitys myös Joensuun yliopiston kaupallistamisesta olisi paikallaan. Ja mitäs siitä syntyisi? Lisensiaatintutkimuksen muotoon puettu tilannekatsaus siitä, miten eri tavoin nämä kaksi pian yhdistyvää yliopistoa tällä hetkellä kaupallistamispähkinää pureskelevat! Olisiko hyvä? Olisi. Levisikö tiukka lisurisuunnitelma taas käsiin? Levisi.

Julkaistu

Väikkäristä vähäsen

Kirjoittelen väikkäriin liittyviä muistiinpanoja edelleen yksityisiin blogiviesteihin. En ole vieläkään ratkaissut julkistamisen ongelmaa.

Olen viime aikoina lueskellut artikkeleita, mutta mitään grand plania minulla ei ole ollut. Lueskelen vähän sieltä täältä. Viimeviikkoinen toimintatutkimusluento sai minut taas lukemaan vähän toimintatutkimusasiaa. Sitten luin merkityksenantoteorioista ja nyt ihan viimeksi oppimisesta sosiaalisesta näkökulmasta.

Tänä aamuna päivitin taas vähän tutkimussuunnitelmaa ja täydensin sisällysluetteloa. Näpertelyä, mutta kai sitä joskus pitää näperrellä. Pitäisi pystyä lukemaan ja kirjoittamaan paljon enemmän.

Julkaistu

Laiskan pulskea yliopisto

Pulputettiin Maisan kanssa eilen illalla maratonpuhelu. Oli ehkä minun tähänastisen elämäni pisin puhelu, mutta Maisalle vain kevyt palauttava harjoitus. Sellaiset puolitoista tuntia. Juttu alkoi oikeastaan jo iltapäivällä, kun törmäsimme kaupungilla.

Taas tiistain luennot palauttivat mieleen sen, miten raakileita yliopisto-opiskelijat vielä ovat, ja siitähän se puhe sitten lähti.

Sitä kuvittelee, että lukiossa opiskelija oppii kantamaan vastuun omasta oppimisestaan, mutta ei. Vielä yliopisto-opettajaltakin odotetaan ”oikeita vastauksia” ihan niin kuin linnunpoikaset suu ammollaan odottavat emolinnun tuomia ruokapukleja. Eihän opettaja ole mikään tiedonlähde, joka pulppuaa viisauksia toisen perään. Jotain pitäisi myös itse tehdä.

En ymmärrä, miten kritiikittömästi monet luennoilla kuuntelevat – tai eivät edes kuuntele. Toki joukkoon mahtuu jokunen sellainen, joka haluaa oppia ja tekee sen eteen töitä, mutta silti väitän, että oma-aloitteisuus puuttuu aika monelta opiskelijalta.

Eilisessä Hesarissa julkaistiin mielipidekirjoitus, jossa suomittiin suomalaisten yliopistojen vaatimustasoa riittämättömäksi. Amerikassa opintojen kunniallinen läpäiseminen vaatii kymmenien viikkotuntien työn, mutta Suomessa kuulee jopa kehuskeltavan sillä, miten taas päästiin tentistä läpi avaamatta yhtään kirjaa.

Mistä tämä tällainen kertoo? Olemmeko me ”opettajat” laiskoja ja haluamme välttää uusijoiden tulvan vai emmekö osaa arvioida sitä, miten hyvin opiskelijat oikeasti ymmärsivät ja sisäistivät kurssin asiat? Emmekö osaa vaatia riittävästi?

HTM-kurssi viime syksynä päättyi monen osalta hylsyyn. Monet kokivat tulleensa väärinkohdelluiksi, kun joutuivat täydentämään harjoitustöitään. Perusteena oli usein se, että harjoitukseen oli käytetty niin ja niin monta tuntia. Tuskinpa kukaan oikeasti käytti kurssin vaatimustason mukaisesti noin 150 tuntia työn tekemiseen.

Se vaan, että jos alkaisin vaatia kurssin vaatimustasoon ja tuntimäärään verrattavia suorituksia, joutuisin myös itse panostamaan hurjasti töiden suunnitteluun, ohjaukseen ja arviointiin. Pitäisi pystyä itsekin antamaan rakentavaa kritiikkiä ja kommentteja paljon täsmällisemmin kuin nyt.

Onko vika siis lopulta meissä opettajissa? Olemmeko me itse sallineet opiskelijoille laiskottelun ja kannustaneet ylhäältä annettuun oppimiseen, jotta pääsisimme itse mahdollisimman vähällä?

Jos amerikkalaiset yliopisto-opiskelijat hyväksyvät opiskelukulttuurin, joka vaatii yökausien istumista kirjaston lukunurkassa ja kaiken sosiaalisen elämän jättämistä väliin, miksi emme voisi tiukentaa vaatimustasoa myös Suomessa? Suomessa emme voi houkutella kallispalkkaisia guruja luennoimaan ja ilman lukukausimaksujakin suomalaisopiskelija joutuu käymään töissä. Silti olen ihmetellyt joskus sitä, eivätkö opiskelijat ymmärrä, että myös opiskelu on investointi tulevaan. Kun investoit nyt kolme tai neljä intensiivistä opiskeluvuotta, ehdit takuulla paiskia hommia seuraavat 40 vuotta, mutta paiskit niitä ehkä paremmissa paikoissa kuin ne ikätoverisi, jotka tekivät hanttihommia jo opintojensa aikana.

Jari on hyvä esimerkki tällaisesta ajattelusta. Hän investoi väitöskirjaansa pari vuotta. Teki hurjana tutkimushommia ja elää kituutti vähän niukemmin. Nyt kauppatieteiden tohtorina Jari aloitti työt Elinkeinoelämän keskusliitossa ja on kiinteästi mukana valtakunnan innovaatiopolitiikassa yrittäjyyden asiantuntijana. Kuulostaa ainakin minusta melko mukavalta urakehitykseltä.

Suomalaiset yliopistot ovat niin pieniä, ettei organisaatio mitenkään kestä sitä, että opiskelijat alkaisivat notkua yliopiston tiloissa pikkutunneille. Ei edes siinä tapauksessa, että notkunta tapahtuisi kirjastossa täysin hyväksyttävissä, jopa suositeltavissa, aikeissa. Ehkä voisimme joskus kokeilla tempauksen tavoin yökirjastoja. Monet meistä tutkijoista, Jari mukaan lukien, jättää usein yöunet väliin ja tekee intensiivisesti tutkimusta. Sitähän tekevät käsittääkseni myös perusopiskelijat. Tosin vasta viimeisenä yönä ennen tenttiä. Nykyinen elämänrytmi on kääntynyt päälaelleen, joten tällainen yötyö voisi olla ihan mielenkiintoinen vaihtoehto opiskelijoille.

Yksi asia, joka nousi esiin Maisan kanssa puhuessamme, kiinnostaisi minua kovasti. Luonnontieteissä käytetään usein tuutorointia ja ylempien vuosikurssien opiskelijoiden vetämiä lukupiirejä opiskelun tukena. Meillä kauppatieteissä moiseen ei ole uskottu. Joskus on mietitty, että olisihan se ihan hyvä ajatus, mutta kai se on aina kaatunut opettajien laiskuuteen. Kuka se nyt viitsisi niitä tuutoreita ohjata?

Vihreänä opettajana olen varmasti oppinut itse enemmän kuin ne, joille opetan. Asiat on pakko ensin opetella itse. Olen huomannut monessa opettamassani teemassa, että vasta, kun puen ajatuksiani opetuksen muotoon, olen todella joutunut niitä jäsentämään ja arvottamaan. Saman soisi myös opintojensa loppuvaiheessa oleville opiskelijoille.

Jokainen akateemisesti koulutettu ihminen joutuu tai pääsee jossakin työuransa vaiheessa tehtäviin, joissa joutuu jäsentämään osaamistaan ja kertomaan ajatuksistaan muille ymmärrettävästi. Ei olisi pahitteeksi harjoitella näitä taitoja jo opintojen aikana. Mikä olisikaan parempi harjoittelupaikka kuin yleisö, jossa on itse istunut muutamaa vuotta aiemmin? Kun omat kokemukset ovat vielä tuoreessa muistissa, on varmasti helpompi hoksata, mihin alkuvaiheessa olevat opiskelijakaverit tarvitsevat eniten tukea.

Ja miten upeaa tuutorointi ja pienryhmätyöskentely olisikaan fukseille! Hehän pääsisivät sosiaalistumaan osaksi akateemista yhteisöä aivan eri tavoin kuin luennoilla istumalla.

Nyt minulla karkaa juttu käsistä ja olen käyttänyt tämän pohdiskeluun ison osan aamusta. Pitäisi itsekin investoida aikaa tutkimukseen. Olen kuitenkin melko varma, että jos joskus saan väikkärini valmiiksi ja työskentelen opetustehtävissä, olen näiden ihmettelyjen myötä paljon valmiimpi työssäni. Ihan oikeaa opettajaahan minusta ei tule. Aina vain yhden suppean substanssin ns. asiantuntija. Opettamisen taidoista ei voi edes puhua.

Julkaistu

Lisurilupaus annettu

Taisin möläyttää ääneen pääainepalaverissa, että teen lisurin tämän vuoden aikana. Nyt lupaus on annettu ja olen tähänastisen elämäni aikana suurimman osan lupauksistani myös pitänyt. Laihduttamiseen liittyvät lupaukset ovat ehkä jääneet lunastamatta…

Sain eilen lopultakin luettua Maisan lainaaman HBR-artikkelikoosteen loppuun. En tehnyt viimeisistä artikkeleista muistiinpanoja, koska eivät tuntuneet ainakaan tässä vaiheessa kovin kiinnostavilta.

Nyt meinasin aloittaa taas yliopisto-yritys -yhteistyöhön tutustumisen. Tämän kuun aikana pitäisi vielä kirjoittaa abstraktit markkinoinnin tutoriaaliin Tampereelle ja 5. toukokuuta mennessä EBRF-konferenssiin. EBRF:ään voisi yrittää kahdellakin paperilla. Toisen voisi kirjoittaa nimenomaan yliopiston yhteistyöstä yritysten kanssa, kun nämä yrittävät konseptoida tutkimustaan kaupalliseen muotoon. Siihen voisin käyttää empiirisenä aineistona viime syksynä Oulussa tekemääni ryhmähaastattelua.

Toisen paperin voisi ehkä kirjoittaa oppimisen näkökulmasta samassa kontekstissa. Olisihan se vielä kolmaskin idea: kaupallistamisen määrittely-yritys yliopisto-yritys -rajapinnassa. Olisinko niin reipas, että kolme abstraktia…?